(Tulee esille kansallispukuun puettuna, istuutuu aittansa portaille jatkaen laulua.)
Täyttynyt ei aatelmain… Niinkuin päivää kukkanen hänen puoleen katsoin ain… Mut hän liittyi toisehen…
Huolissani laulelen, orpo myös nyt lemmestäin; kuin suvilintu talvehen; yksin jäin, yksin jäin.
Mauno (esille): No siinähän… Et sinä kohta kuole… Kun Ylli tässä sinua melkeen vesisilmissä kaihosi.
Vappu: Vai kaihosi… Vaikka toisen kylän tyttöjen kanssa äsken Nikkilän talkoista lähti.
Mauno: Noo, sattuuhan sitä sen verran eri "fikuria". Mutta kyllä se poika vain sinua rakastaa!
Vappu: Rakastanee nyt sentähden kuin muutkin, kun kuuli minun odottamatta Amerikasta sukulaisperuja saavani.
Mauno: Ole! Tämä Tiiran Kalle ennemmin sinua vain sentähden mielinee.
Vappu: Niinkö sinäkin luulet.
Mauno: No, näithän, että silloinhan hän vasta sinut havaitsi, kun lehdessä sinua perijäksi ilmoitettiin. Ja hehän nyt erintoden tarvitsevat rahoja, kun kuuluu se kauppias saataviaan kiristävän; sitä lainaa, jonka Tiira teki Kallen kouluttamisen johdosta. Vaikka mikä siitä pojasta nyt tuli! Hamppari, suoraan sanoen! Joi vain siellä Helsingissä pari kolme vuotta! Niin meni turhaan hänen lukunsa, kuin tina tuhkaan! Ja siitä surusta se äitinsäkin ennen aikaansa sortui hautaan.