Ylli: Niin, ei! Sillä pyhiinvaeltaja… Entäs Iivan?
Kalle: Oh! Ettäkö hän… Ettäkö sinä häneltä…
Ylli: No! Mitäs nyt sanot! Vieläkö nyt intät?
Kalle: Ylli…! Jumalan tähden! Ylli…! — Mutta, ha, ha, ha! Iivan on voinut humalassa lasketella mitä vain omasta päästään.
Ylli: Ei mies! Oikeen katuvana ja selvin päin hän tunnusti osallisuutensa! — Niin! Mulkoile, mitä mulkoilet! — Kun toivuttuani aloin aatella kaikkea, tuli minun päähäni sama ajatus juuri kuin Vapulle äsken. Ja sen varmuudeksi panin Iivanan koville, kun olin huomannut sinun hänen kanssaan hyvää pataa olevan, ja, kun hän sen venheenkin päästi… — Niin, ja hän viimein tunnusti kaiken…
Kalle (raivossa): Että hän! — Mokoma! kuulutti, ja… Oh!
Ylli: No, rauhoitu! — Minulle yksin hän sen kertoi… Ja mies parka jäi sitte katumaan ja rukoilemaan… Kseniansa nimeä myös mainiten… Niin! — Ja siitä uimisesta se johtui juomiseni, — oivasti aateltu! — Ja humalastani se, että kaatuessamme olin vähällä henkeni menettää. Niin! — Jokos nyt vaikenet?
Vappu: Ylli, Ylli! Kylläpä sinä paljon kestit!
Ylli: Ole! Enemmän sinä olet vielä kestänyt! Nyt sen näin ja kuulin tuosta verhon takaa, — kun te kamarista Kallen kanssa tulitte… Turhaa oli kaikki epäilykseni… Minua, minua yksin sinä vain rakastat!
Vappu: Ylli! (Syleilevät.)