"Mitä meidän välillämme tapahtui, sen muistan kuin unelmaa. Luullakseni
Pavlenkoff tarttui käsiini ja kuiskasi: Kiitos, Veera, kiitos!
"Hän ei voinut puhua enempää, enkä minäkään löytänyt yhtäkään sanaa. Mutta uskotkos, siitä silmänräpäyksestä kun hän astui huoneeseen, katosi kaikki minun ahdistukseni. Tuli niin tyyntä, niin kirkasta minussa. Epäilykset olivat hävinneet. Minä tiesin nyt erehtymättä, että olin menetellyt oikein, etten ollut voinut toisin menetellä.
"Me vietiin kirkkoon, asetettiin toistemme viereen, pappi tarttui meidän käsiimme ja talutti meidät alttarin ympäri. Kaikki tämäkin on kuin sumuisena muistissani. Silmänräpäyksen, kun suitsutus aaltoili ympärillämme ja kuoro lauloi 'Isaje likuje!' jouduin minä kuin horrokseen, — minusta tuntui, ettei se, joka seisoi vieressäni, ollut enää Pavlenkoff, vaan Vasiltseff, ja minä kuulin hänen rakkaan äänensä kaikuvan korvissani. Minä tiedän, oi, minä tiedän, että hän olisi hyväksynyt minun tekoni, että hän olisi iloinnut minun tähteni! Ja äkisti tuli minulle kaikki tyyni ihan selväksi, koko minun vastainen elämäni oli kuin avonaisena edessäni. Minä saisin matkustaa Siperiaan, olla maanpakolaisten apuna, lohduttaa heitä, palvella heitä, toimittaa heidän kirjeensä kotiseudulle."
Ääni petti ja Veera purskahti itkuun.
"Ja ajatteles, ajatteles vaan, että minä koko talven olen kulkenut joutilaana työtä hakien", jatkoi hän muutaman silmänräpäyksen kuluttua, ja hänen silmissään kiilsi vieläkin kyyneleitä, mutta ääni helähti niin lempeänä ja ilostuneena. "Ja sitähän oli niin lähellä saatavissa. Mitä parempaa työtä olisinkaan voinut toivoa itselleni? Sanoakseni sinulle totuuden, en minä ollenkaan sovi sellaiseen toimeen, jossa harjotetaan vallankumouksellista käännytystä, tehdään salaliittoja taikka pannaan toimeen dynamiittiyrityksiä. Minulta puuttuu niin paljon sellaista, jota välttämättömästi tarvitaan — kaunopuheliaisuutta, kykyä vaikuttaa kansaan ja mukautua sen tapoihin. Sitä paitsi olisi minulla alituista surua siitä, että minä saatan kaikki toiset vaaraan. Mutta tämä Siperiaan matkustaminen, se on juuri minun asiani, se on se työ, joka minulle sopii. Ja niin yksinkertaisesti ja odottamatta kun kaikki on tullut, kuten itsestään! Oi, Jumala, kuinka minä olen onnellinen!"
Hän heittäytyi minun käsivarsilleni ja me syleilimme toisiamme kauvan itkien.
Kuusi viikkoa tämän keskustelun jälkeen seisoin niinä Nikolajevskin rautatieaseman ilmasillalla sanoakseni Veeralle jäähyväiset. Heti häitten jälkeen Oli Pavlenkoff lähetetty Siperiaan erään toisen vankiosaston kanssa; enemmän osan matkaa piti heidän kulkea jalkasin. Nyt, kun joku aika oli kulunut, piti Veerankin lähteä tavataksensa hänet hänen määräpaikassaan. Hän ei matkustanut yksinään, vaan kahden muun naisen seurassa, joilla oli toisella tyttärensä ja toisella miehensä karkotettujen joukossa, he matkustivat luonnollisesti kolmannessa luokassa, mutta tämä oli vielä varsin mukavaa ja mieluisata matkatapaa verrattuna siihen, mikä heitä kauempana odotti. Rautatie siihen aikaan ulottui ainoastaan europpalaisen Venäjän rajalle, ja siitä lähtien täytyi heidän matkustaa edelleen kyytikärryissä taikka reessä, jos talvi ennätti tulla, ennenkuin pääsivät perille määräpaikkaansa. Onnellisimmassa tapauksessa, se on, ellei mitään erikoisia esteitä heitä tiellä kohtaisi, kestäisi heidän matkansa kaksi, kolme kuukautta. Ja mikä odotti heitä perillä? Mutta sitä ei näyttänyt kukaan heistä ajattelevan, vaan kaikki kolme tuntuivat rauhallisilta, ja heidän kasvoillaan oli kuin juhlallinen, valoisa ilo. Se tavaton kiihtymys, jossa Veera oli elänyt ensi ajat ratkaisevan askeleensa jälkeen, oli nyt ennättänyt tasoittua, ja hän oli jälleen oma itsensä, sama hiljainen, haaveksiva, hiukan itseensä sulkeutunut olento, joksi minä olin oppinut hänet tuntemaan tuttavuutemme alussa. Hän oli ainoastaan hiukan laihtunut ja näytti vanhemmalta ja vakavammalta, mutta hänen tummansinisissä silmissään oli niin rohkea ja toivorikas katse, ja oli syvästi liikuttavaa nähdä, kuinka hellää huolenpitoa hän osoitti molemmille matkatovereilleen, eritoten vanhemmalle heistä. Kaikkia kolmea yhdisti nähtävästi sydämellinen ystävyys, sellainen ystävyys, jonka ainoastaan yhteinen onnettomuus voi solmita.
Paljon väkeä oli tänä päivänä kokoontunut asemasillalle; jotkut olivat tulleet sinne ainoastaan uteliaisuudesta taikka osanotosta, toisilla taasen oli sukulaisia taikka ystäviä Siperiassa, joille he tahtoivat lähettää terveisiä ja tietoja matkustavien mukana. Lukuisa poliisivoima oli luonnollisesti myös paikalla.
Minä sain vaihtaa ainoastaan muutamia harvoja sanoja Veeran kanssa, ennen hänen lähtöään, sillä kaikki tungeksivat hänen ympärillään. Mutta kun vaunun ovi oli suljettu ja junan piti juuri lähteä liikkeelle, ojensi hän minulle kätensä akkunasta. Tässä silmänräpäyksessä oli niin elävästi mielikuvituksessani, mikä kohtalo odotti tätä nuorta, ihastuttavaa olentoa, että minun sydäntäni kouristi ja kyyneleet virtasivat silmistäni.
"Minunko tähteni sinä itket?" kysyi Veera valoisasti hymyillen. "Voi, jospa sinä tietäisit, kuinka minä päinvastoin surkuttelen teitä kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne!"