Veera syleili minua ja hymyili. "Kuinka voit sinä pyytää mitään sellaista!" sanoi hän iloisesti. "Oletkos milloinkaan kuullut puhuttavan, että ihmiset muulla tavoin kuin päistikkaa syöksyvät syvyyteen? Kuinka sinä luulet sen muutoin tapahtuvan? Jos joku aikoo hirttää itsensä, ei hän ensin, ennen kuin hän pistää päänsä surmansilmukkaan, mene kaikkien ystäviensä luokse ja pyydä heidän siunaustaan."
"Sinä myönnät siis, että olet syöksynyt syvyyteen?" kysyin minä hiljaa.
"Katsos", vastasi Veera silmänräpäyksen mietittyään, "minä en tahdo sinun edessäsi teeskennellä enkä näytellä mitään sankaritarta, vaan minä sanon sinulle suoraan: Sillä hetkellä, kun minä sain asiakirjan ja tietää, että kaikki esteet olivat tieltä pois, että minä siis olin saavuttanut tarkoitukseni, olisi minun luonnollisesti pitänyt tulla iloiseksi, eikö totta? — Mutta sen sijaan minä äkisti tunsin ahdistusta sydämmessäni. Ja samalla tavalla oli laita koko sen viikon, joka vielä oli jälellä häihin. Minä otin käsille kaikkea mahdollista työtä, hain kaikkia mahdollisia tehtäviä, ollakseni vain alituisessa liikkeessä — ja päästäkseni ajattelemasta. Päivällä, niin kauan kuin olin toisten ihmisten joukossa, se kyllä meni mukiin; silloin olin minä joten kuten rohkealla päällä. Mutta niin pian kuin yö tuli, ja minä jäin yksinäni, oli minun kauhea olla. Minä tunsin itseni niin hätääntyneeksi, niin pelkuriksi ja alakuloiseksi — —
"Ja sitten tänä aamuna menin minä vankilaan. Minä laskettiin sisään, ja raskas, raudoitettu portti jymähti takanani kiinni. Ulkona kaduilla oli ollut lämmintä ja auringon paistetta, mutta täällä sisällä kohtasi minua äkkiä pimeys, ja raaka, kostea ilma löyhkähti vastaani. Minut valtasi painostava tuskan tunne. Oli kuin minä olisin ainaiseksi jättänyt onnen ja vapauden ja nuoruuden taakseni. Minun korvissani suhisi, ja minusta tuntui, kuin minut olisi pistetty sysimustaan, pohjattomaan säkkiin.
"Minä näytin paperiani, ja minua johdatettiin pitkin monia pitkiä, loppumattomia käytäviä. Kaksi santarmia saattoi minua, — toinen edellä, toinen perässä. Kaikista ovista kurkisteli univormupukuisia olentoja, jotka julkeilla, uteliailla katseilla tutkivat minua päästä jalkoihin, — koko vankilan henkilökunta näytti saaneen vihiä lähenevistä häistä, ja jokainen tahtoi nähdä morsiamen. He eivät myöskään häikäilleet tehdä useita äänekkäitä muistutuksia minun ulkomuotoni suhteen. Minä kuulin erään upseerin sanovan toiselle: 'Nuo peijakkaan nihilistit eivät totta tosiaan ole vastenmielisiä! Onpa todellakin vahinko, että näin kaunis impynen yhdistetään rangaistustyöhön tuomittuun roistoon; sitä suurempi, jos hänellä on säätynsä etuoikeudet!' Toveri vastasi parilla sanalla, joita minä en ymmärtänyt, mutta se mahtoi olla jotakin säädytöntä, koska molemmilta pääsi äkisti naurunhohotus; he kalistelivat kannuksiaan ja menivät ohitseni tuijottaen minua hävyttömästi vasten kasvoja ja tunkeutuen niin lähelle, että melkein pyyhkäsivät minua viiksillään.
"Minun ahdistukseni kasvoi joka askeleella. Minä sanon suoraan, että jos joku sillä hetkellä olisi tullut luokseni ja ehdotellut luopumaan häistä, niin minä olisin jättänyt kaikki siihen paikkaan.
"Lopuksi saatettiin minä erääseen pieneen tyhjään huoneeseen, jossa oli alastomat, valkoisiksi maalatut seinät eikä muita huonekaluja kuin kaksi puutuolia, ja minut käskettiin odottamaan siellä santarmien palaamista, jotka jättivät minut sinne yksin.
"Kuinka kauan siinä istuin yksinäni, en tiedä. Aika tuntui minusta loppumattoman pitkältä. Yhä voimakkaampana tunkeutui epäilys mieleeni, menettelinkö todellakin oikein, enkö ehkä sen sijaan tehnyt hirmuista, auttamatonta tyhmyyttä! Vaikeinta oli ajatella lähestyvää kohtaustani Pavlenkoffin kanssa. Minä pelkäsin, etten edes tuntisi häntä, kun hän tuotaisiin sisään. Ja mitä hän sanoisi? Ymmärtäisikö hän minua vai pitäisikö hän minua hupsuna. Minä koetin vaivoin palauttaa muistiini hänen kuvansa semmoisena, kuin se oli ollut mielessäni kaikki edelliset päivät, mutta vaikka kuinka olisin ponnistanut, niin turhaan. Sen sijaan tuntui, kuin joku olisi kuiskannut korvaani kaikki ne ilkeät letkaukset, jotka yleinen syyttäjä syyti häntä vastaan oikeudenkäynnin kestäessä.
"Vihdoinkin kuului askeleita, ovi aukeni, ja kaksi santarmia toi Pavlenkoffin sisään. Minkä näköinen hän oli, mikä ilme kasvoilla, sitä en enää tiedä, minä muistan vaan, että hänellä oli yllään harmaa vankitakki, ja että tukka oli varsin lyhyeksi ajeltu. Kahleita ei hänellä ollut.
"Pariksi silmänräpäykseksi jätettiin meidät kahden kesken, se on, santarmit vetäytyivät muutamia askelia syrjään ja olivat katselevinaan toiselle taholle.