Mutta Marius, joka, niinkuin edellä sanoimme, rahvaan hartaimman halun mukaan tehtiin konsuliksi ja kansan päätöksestä sai osalleen Numidian voittomaan, rupesi silloin usein ja rajusti käymään aateliston päälle, jolle hän jo enninkin oli ollut vihoissaan; loukkasi milloin yksityisiä, milloin kaikkia yhteisesti, väitteli ehtimiseen, miten hän heiltä oli ottanut konsulinviran juurikuin voittosaaliina, ja sitä paitsi muuta hänestä itsestään kerskaavaa, vaan heitä pahoittavaa. Kuitenkin piti hän tärkeimpänä toimenaan sodan tarpeet; vaati legioneille täyttö-väkeä, kutsui kansoilta ja kuninkailta sekä liittolaisilta apujoukkoja, käski sitä paitsi palvelukseen Latiosta kaikki urhoollisimmat, josta enimmät olivat tunnetut sotakuntonsa, harvat maineen kautta, ja saipa vielä puhuttelemalla mukaansa lähtemään miehiä, jotka jo olivat palvelleet vuotensa. Eikä rohjennut senaati kieltää häneltä mitään, vaikka oli häntä vastaan. Muuten oli se ilollakin päättänyt täyttöväen, luullen Marion menettävän joko sodan tarpeet, koska sotapalvelus ei ollut rahvaalle mieluista, taikka yhteisen kansan suosion. Mutta sepä oli turhaa toivoa: niin suuri halu oli tullut enimmille käydä Marion kanssa. Jokaisen mielessä kuvitteli, miten hän saaliista tulisi rikkaaksi, palaisi kotia voittajana, ynnä muuta semmoista; eikä ollut Marius puheillaan niin vähän kiihoittanut heitä siihen. Sillä kun kaikki, mitä hän oli vaatinut, oli päätetty hänelle, ja hän tahtoi ruveta kirjoittamaan miehiä sotapalvelukseen, kutsui hän kokoon kansan, innoittaaksensa sitä sekä samalla totuttuun tapaansa aatelistoa sättiäkseen, ja piti sitten seuraavan puheen:
LXXXV.
"Minä tiedän, Qviritat, että enimmät eivät samoja omaisuuksia näytä teiltä päällikkyyttä pyytäessään kuin sitä toimittaessaan, koska sen saaneet ovat, vaan että he alussa ovat toimeliaat, nöyrät ja kohtuulliset, mutta sitten viettävät päivänsä laiskuudessa ja kopeudessa. Minustapa näyttää asia olevan peräti toisin; sillä jota korkia-arvoisempi koko valtakunta on kuin konsulin tai praetorin virat, sitä suuremmalla huolella pitää sitä hoitaa kuin pyrkiä näiden perään. Ei ole myöskään minulle tuntematonta, kuinka tähdellisen toimen olen teidän erinomaisen suuren suosionne kautta saanut sen täytettäväkseni. Varustaa sotaa ja samalla säästää valtiokassaa, pakoittaa sotapalvelukseen niitä, joita et tahdo loukata, kotona ja ulkona pitää huolta kaikesta, ja toimittaa tätä kateellisten, vastahakoisten ja lahkokiihkoisten ihmisten keskellä, — se on vaikiampi tehtävä, kuin voisi arvatakaan. Päälliseksi on muilla, jos ovat erehdyksen tehneet, vanha aatelisuus, esivanhempain urotyöt, sukulaisten ja lankojen mahtavuus, monet klientit, — kaikki nämät ovat heillä turvana; minulla on itsessäni kaikki toivo, jota minun täytyy tukea sekä kunnolla että nuhteettomalla käytöksellä, sillä kaikki muu (turva) on heikkoa. Älyänpä senkin, Qviritat, että kaikkien silmät ovat minuun päin kääntyneet, että hurskaat ja hyvät ihmiset suosivat minua, koska hyvät työni hyödyttävät valtiota, vaan että aatelisto hakee tilaisuutta hyökätä päälleni. Mutta sitä ankarammin tulee minun ahkeroida, ett'ette pety toivossanne, ja että heidän juonensa raukeevat turhaan. Aina tähän ikään olen minä nuoruudestani asti niin elänyt, että kaikki vaivat ja vaarat ovat minulla totuttua. Mitä minä ennen teidän (minulle osoittamia) hyviä töitänne eduttomasti te'in, sitä en suinkaan mieli laiminlyödä, saatuani palkan, Qviritat. Niiden, jotka virkoja hakiessaan ovat hurskautta teeskennelleet, on vaikia hallitus-vallassaan kohtuutta pitää; minulla, joka kaiken ikäni olen jaloimpia avuja harjoittanut, on hyvän tekeminen tottumuksesta jo muuttunut luonnoksi. Te olette määränneet minun johdattamaan sotaa Jugurthaa vastaan, ja sen asian on aatelisto varsin pahaksi pannut. Miettikäättepä mielessänne, olisiko parempi sitä kohtaa muuttaa: jos tähän tai muuhun semmoiseen toimeen lähettäisitte tuosta aatelis-joukosta miehen, jolla on vanha sukuperä ja paljon esi-isäin kuvia, mutt'ei ollenkaan harjaannusta sotapalveluksessa; se on tietty, että hän niin tähdellisessä toimessa, taitamaton kun on kaikessa, hopussaan hyörii ja pyörii sinne tänne ja ottaa jonkun kansasta neuvojaksi virkatoimissaan. Niin tapahtuu enimmiten, että se, jonka te olette määränneet päälliköksi, hakee itselleen toisen päällikön. Minä tunnen, Qviritat, niitä, jotka (vasta) konsuliksi tultuaan ovat ruvenneet tutkimaan esivanhempiensa tekoja ja Kreikalaisten sotaoppia, — noita takaperäisiä miehiä! Sillä viran toimitus on (tosin) ajan suhteen jotain myöhäisempää kuin virkamieheksi tuleminen, mutta asiaan ja hyötyyn nähden on se edelläkäypää. Verratkaatte nyt, Qviritat, näihin pöyhkiöihin ihmisiin minua vasta-aateloittua. Mitä he tavallisesti kuulevat ja lukevat, sitä minä osaksi olen nähnyt, osaksi itse toimittanut; mitä he ovat kirjoista oppineet, sen minä olen sotapalvelusta tehden oppinut. Arvostelkaattepa nyt, ovatko teot vai sanat suurempi-arvoiset. He ylenkatsovat minun uutta aatelisuuttani, minä heidän velttouttaan. Minua soimataan säädystäni, heitä häpiällisistä töistään. Vaan minäpä arvelen kaikkien luonnon olevan yhden ja yhteisen, mutta jokaisen urhoollisimman (samalla myös) jalosäätyisimmän. Ja jos nyt Albinon tai Bestian isiltä voitaisiin kysyä, olisivatko ennemmin tahtoneet minua vai näitä sijittämikseen, mitä luulisitte heidän vastaavan muuta, kuin että olisivat tahtoneet itselleen niin hyviä lapsia kuin mahdollista. Mutta jos he syystä halveksivat minua, tekevät he samaa omille esivanhemmilleen, joitten aatelisuus, niinkuin minunkin, sai alkunsa ansiosta. He kadehtivat kunniaani; siksipä kadehtikoot myöskin vaivojani, hurskauttani ja vaarojani, koska näiden kautta olen sen saavuttanut. Mutta nuot ylpeyden turmelemat ihmiset elävät, juurikuin pitäisivät teidän kunnia-siojanne halpa-arvoisina, vaan etsivät niitä, juurikuin olisivat kunniallisesti eläneet. Tosiaankin, ne ovat väärässä, jotka samalla kertaa odottavat aivan vastapäisiä asioita, laiskuuden nautintoa ja ansion palkinnoita. Ja kuin he teidän edessänne tai senatissa sanelevat, ylistävät he puheessansa enimmästään esivanhempiaan; he luulevat niiden urotekoja kertomalla hankkivansa itselleen enemmän loistoa. Vaan sepä on aivan päin vastoin; sillä jota loistoisampi niiden elämä oli, sitä häpeällisempi on näiden velttous. Ja todestaan onkin asian laita niin: esivanhempain kunnia on jälkeentuleville valo, joka ei suvaitse heidän hyväin eikä huonoin tekoinsa joutua pimeyteen. Tätä puuttuu minulta, Qviritat; vaan minä saatan — mikä on paljon julkisempaa — puhua omista teoistani. Nyt katsokaatte, kuinka he ovat minulle kohtuuttomat. Mitä he muiden ansiosta omistavat itselleen, sitä eivät myönnä minulle omastani, tietysti siksi, ett'ei minulla ole esi-isäin kuvia, ja että aatelisuuteni on uusi; ja kuitenkin on varmaan se parempi, joka sen on hankkinut, kuin se, joka perityn on hävittänyt. Minäpä tiedän varsin hyvin, että heillä, jos tahtovat vastata minulle, ompi oleva kyllin sujuva ja taitavasti kokoonpantu puhe varalla. Mutta kun he teidän minulle osoitetun erinomaisen suosion vuoksi kaikissa tiloissa herjasanoilla solvaisevat minua ja teitä, en ole tahtonut olla vaiti, ett'ei kukaan katsoisi siivollisuuttani pahaksi omaksi tunnoksi. Minuapa ei — se on varmin vakuutukseni — mikään puhe voi loukata; sillä jos se on totta, niin se välttämättömästi tuopi esille hyvää, jos se taas on valetta, kumoo minun elämäni ja tapani sen. Mutta koska teidän toimianne moititaan, jotka olette antaneet minulle korkeimman kunniaviran ja tähdellisimmän tehtävän, miettikäätte tarkoin, onko sitä katuminen. Luottamusta saadakseni minä en voi näytellä esivanhempaini kuvia eikä myöskään triumphia tai konsulinvirkoja, vaan jos asia niin vaatii, onpa minulla näytellä keihäitä, sotalippuja, rintasomuksia sekä muita sotamiehen kunnialahjoja ja lisäksi vielä arpia rinnassani. Nämät ovat minun kuvani, tämä minun aatelisuuteni, joka ei minulle ole perinnöksi jätetty, niinkuin heidän aatelisuutensa heille, vaan jonka itse olen monilla vaivoilla ja vaaroillani hankkinut. Minun sanani eivät ole taiteellisesti kokoon sommitellut; siitä mä vähän lukua pidän. Kunto näkyy kyllä itsestäänkin; heille on taide tarpeen, että puheella voisivat peitellä häpiällisiä töitänsä. En ole myöskään kreikalaista kirjallisuutta lukenut; sen oppiminen on ollut minulle vähän mieleen, koska se ei ollenkaan ole auttanut opettajia itsiä miehuullisuuteen. Mutta mikä valtiolle on kaikkein parasta, sitä olen opetellut tekemään, nimittäin: vihollista lyömään, vahti-asemani pitämään, kestämään talven kylmää yhtä hyvin kuin kesän hellettä, maassa makaamaan, samaan aikaan kärsimään puutetta ja vaivaa. Näillä neuvoilla minä ai'on sotilaita kiihoitella, enkä mieli minä heitä naralla pitää ja itse elää ylellisesti enkä kääntää heidän ponnistuksiaan omaksi kunniakseni. Semmoinen päällikkyys on hyödyllinen, semmoinen kansan mieleinen. Sillä kun itse elät hemputellen, vaan kovuudella hallitset sotajoukkoa, niin se on herrana, ei päällikkönä olemista. Tätä ja tämmöistä harjoittamalla ovat esivanhempanne jalostaneet itsensä ja valtion. Niihin luottaen, vaan tavoissaan eroten niistä, ylönkatsoo aatelisto meitä, niiden verroille pyrkiviä, ja vaatii meiltä kaikkia kunniasioja, ei ansiosta, vaan niinkuin heille tulevia: Muuten nuot niin kopeat ihmiset harhailevat kaukana. Esivanhempansa ovat jättäneet heille kaikki, minkä jättää sopi, tavarat, kuvat ja loistoisan muiston itsestään; hyvän-avuisuutta eivät ole jättäneet; ja sitä eivät ole tainneetkaan tehdä; sillä se yksinään on semmoista, jota ei anneta eikä saada lahjaksi. He sanovat minua ahneeksi ja raakatapaiseksi, kun en osaa oikein sievästi laittaa vieraspitoja enkä pidä mitään näyttö-kuvailiaa enkä keittäjää, joka maksaisi enemmän kuin kartanonhoitaja; ja sen minä mielelläni tunnustan. Sillä isältäni sekä muilta kunnian-arvoisilta miehiltä olen kuullut, että somuus sopii naisille, miehille työ, ja että kaikilla kelpo miehillä pitää olla enemmän kunniaa kuin rikkautta; että aseet, ei huonekalut, ovat hänen koristuksensa. No niin, tehköötpä siis sitä, mikä heitä huvittaa, mitä arvossa pitävät: rakastelkoot, juokoot; missä nuoruutensa ijän ovat eläneet, siellä kuluttakoot myös vanhuutensa päivät, kemuissa, tyydytellen vatsansa tarpeita ja lihallisia himojansa; hien, tomun ja muut semmoiset heittäkööt meille, joista nämät ovat syöminkiä mieluisammat. Vaan sepä ei olekaan niin. Sillä kun nämät ilkiät ihmiset ovat saastuttaneet itsensä kaikilla häpiällisillä töillä, käyvät he riistämään itselleen kunnon miesten palkinnoita. Niin tapahtuu vasten kaikkea oikeutta, ett'ei ylellisyys ja velttous, nuot kehnoimmat omaisuudet, ole miksikään haitaksi niille, jotka ovat niitä harjoittaneet, mutta viattomalle valtiolle ne tuottavat tuhon. Nyt, kun olen vastannut niin paljon, kuin minun käytökseni, ei niin paljon, kuin heidän häpiätyönsä vaativat, tahdon puhua vähän valtio-asioista. Ennen kaikkia olkaatte hyvässä turvassa Numidian puolesta, Qviritat. Sillä mikä tähän aikaan asti on Jugurthaa suojellut, kaiken sen olette (nyt) poistaneet, nimittäin: ahneuden, taidottomuuden, kopeuden. Onpa vielä siellä sotajoukko, joka tuntee paikat, vaan joka todentotta on enemmin urhia kuin onnellinen. Sillä suuri osa sitä on johdattajain ahneuden tai ajattelemattomuuden kautta hukkaan joutunut. Sentähden yhdistäkäätte te, jotka olette sotapalveluksen ijässä, ahkeroimisenne minun rientojeni kanssa ja käykäätte valtiotoimihin käsiksi, ja älköön kellenkään muitten onnettomuudesta tai ylipäällikköin kopeudesta tulko pelkoa. Minä tahdon olla teidän kanssanne marssittaissa ja tappeluissa, samalla neuvonantajana ja osallisena vaarassa, ja menetellä kaikissa itseni ja teidän kanssa samalla lailla. Ja tosiaankin, jumalain avun kautta on kaikki valmiina: voitto, saalis, kunnia; vaan jos nämät olisivatkin epäilyksen alaisia tai kaukana, tulisipa kuitenkin kaikkien kunnon miesten rientää valtiolle apuhun. Sillä ei kukaan velttouden kautta ole saavuttanut kuolemattomuuden kunniaa, eikä kukaan isä ole lapsilleen toivottanut, että heidän elämänsä olisi ilman loputta, vaan pikemmin, että eläisivät rehellisesti ja kunniallisesti. Minä puhuisin enemmän, Qviritat, jos sanani lisäisivät miehuutta pelkureille; sillä urhioille luulen (jo) kyllin puhuneeni."
LXXXVI.
Kun Marius, pidettyään tämmöisen puheen, näkee rahvaan mielten syttyneen intohon, lastaa hän joutuun laivoja muonavaroilla, rahalla, aseilla sekä muilla tarpeilla, ja käskee legati A. Manlion lähteä niiden kanssa matkaan. Itse hän sillä välin kirjoittaa miehiä sotapalvelukseen, ei esivanhempain tapaan eikä kansalaisluokkien mukaan, vaan kuinka kullakin on halu, enimmät alimmasta luokasta. Tämän toiset sanoivat tapahtuneen parempien puutteesta, toiset siitä syystä, että konsuli etsi alhaison suosiota, koska se kansanlaji oli jalostanut ja korottanut hänen, ja koska mahtavuuteen pyrkivälle ihmiselle kaikki köyhimmät ovat sopivimmat, joilla ei ole huolta omaisuudestaan — koska sitä ei laisinkaan ole — ja joista kaikki rahaa tuottava näyttää kunnialliselta. Siis lähtee Marius paljon suurempilukuisen joukon kanssa, kuin päätetty oli, Afrikaan ja laskee muutamain päiväin kuluttua Utican rantaan. Legati P. Rutilius jättää hänelle sotajoukon; sillä Metellus oli paennut Marion lähisyyttä, ett'ei näkisi sitä, jota hänen mielensä kuullessaankaan ei ollut saattanut kärsiä.
LXXXVII.
Mutta konsuli, kun oli täyttänyt täysilukuisiksi legionit ja apuväestön kohortit, läksi hedelmälliseen ja saaliista rikkaasen seutuhun, lahjoitti kaikki, mitä siellä otettiin, sotilaille, kävi sitten ahdistamaan linnoja sekä kaupunkia, jotka asemansa ja vartioväkensä puolesta olivat vähemmin lujia ja antautui usein, milloin missäkin paikassa, tappeluihin, josko nuot vähäpätöisiäkin olivat. Uudet sotilaatpa nyt ottivat pelkäämättä osaa tappeluun; he näkivät pakenevien joutuvan vangiksi tai surman omiksi, kaikkien urhoollisimpain olevan paraimmassa turvassa, vapautta, isänmaata, vanhempia ynnä kaikkea muuta suojeltavan aseilla ja kunniaa sekä rikkautta (niinikään niillä) hankittavan. Siis tulivat lyhyellä ajalla uudet ja vanhat yhteen, ja kaikkien urhoollisuus tuli yhdenlaiseksi. Vaan kuninkaat, kun olivat saaneet tiedon Marion tulosta, vetäytyivät eri haaroille vaikiapääsyisiin paikkoihin. Niin oli Jugurthalle hyväksi näkynyt, koska hän toivoi pian voitavan karata hajalla olevain vihollisten päälle ja Romalaisten, niinkuin enimmästään tapahtuu, pelon haihduttua, heittäyvän löyhyyteen ja hillittömyyteen.
LXXXVIII.
Metellus, joka sillä välin oli Romaan lähtenyt, otettiin vasten toivoaan iloisimmilla mielillä vastaan, ollen yhtä rakas rahvaalle kuin senatoreillekin, sittenkun viha oli haihtunut. Mutta Marius tarkasteli väsymättömästi ja taitavasti samalla oman väkensä ja vihollisten tilaa, tiedusteli mikä kumpaisillenkin oli hyödyllistä tai päinvastoin, vakosi kuninkaiden retket, teki heidän neuvonsa ja väijytysvehkeensä mitättömiksi, ei kärsinyt mitään löyhyyttä itse tykönään eikä varmuutta heillä. Siksipä olikin hän usein käynyt sekä Gaetulilaisten että Jugurthan kimppuun, jotka meidän liittolaisiltamme kiskoivat saalista, ja heidän matkalla ollessaan lyönyt heidät sekä riistänyt itse kuninkaalta aseet lähellä Cirtan kaupunkia. Mutta havaittuaan tämän olevan ainoastaan kunniakasta, vaan ei tuottavan sodan loppua, päätti hän saartaa ne kaupungit yhden erältään, jotka vartia-väkensä tai asemansa kautta olivat sopivimmat vihollisille ja haitallisimmat hänelle; näin Jugurtha, jos sen suvaitsisi tapahtua, joko joutuisi paljaaksi turvakeinoista tai tulisi sotarinnassa taistelemaan. Bocchus oli näet usein lähetellyt sanansaattajoita hänen tykönsä ilmoittamaan, että hän halasi Roman kansan ystävyyttä, ja ett'ei Marion tarvinnut pelätä mitään vaino-työtä häneltä. Oliko tämä teeskelemistä, että hän odottamatta voisi tehdä sitä ankaramman hyökkäyksen, vai oliko hänellä, mielensä huikentelevaisuuden vuoksi tapana vaihetella rauhaa ja sotaa, siitä ei ole varmaa tietoa saatu.