XIII luku.
RAHA — ISÄNTÄKÖ VAI PALVELIJA?
Vuoden 1920 joulukuu oli merkkikausi Amerikan liike-elämän historiassa. Useampia automobiilitehtaita oli silloin suljettuna kuin auki ja suuri joukko suljetuista oli täydellisesti pankkimiesten käsissä. Melkein jokaisen teollisuusyrityksen huhuiltiin olevan huonoissa asioissa. Minun mieltäni kiinnitti sanomalehtien itsepintainen väite, että Ford-yhtiö ei ainoastaan ollut rahan tarpeessa, vaan että sen myöskin oli mahdotonta saada rahoja mistään. Olen kuullut niin monta huhua yhtiöstämme, että vain harvoin ryhdyn niitä oikaisemaan, mutta nämä huhut erkanivat kaikista entisistä siinä, että ne olivat niin täsmällisiä ja seikkaperäisiä. Minä sain tietää, että olin luopunut vanhasta ennakkoluulostani rahanlainaamista vastaan, ja lukea, että minä päivänä tahansa voi odottaa minun saapuvan Wall Streetin rahakonttoreihin lakki kourassa rahoja pyytelemään. Jopa huhuttiin, ettei kukaan ollut halukas lainaamaan minulle rahaa, ja ettei minulla ilmeisesti ollut muuta neuvoa kuin luopua liikkeestäni.
Oli totta, että meillä oli rahallisia vaikeuksia. Vuonna 1919 olimme lainanneet 70,000,000 dollaria velkakirjoja vastaan ostaaksemme koko osakepääoman Ford-yhtiössä. 33,000,000 siitä oli vielä takaisin maksamatta. Me olimme velkaa 18,000,000 dollaria veroja, jotka lankesivat pian maksettaviksi, ja me aioimme myöskin maksaa työmiehille vuotuisen lahjapalkkion, joka nousi 7,000,000 dollariin. Tammikuun ensimmäisestä huhtikuun kahdeksanteentoista päivään mennessä oli meillä maksuja, jotka yhteensä nousivat 58,000,000 dollariin. Meillä oli ainoastaan 20,000,000 talletettuna pankissa. Vajaus meidän tileissämme oli yleisesti tunnettu ja varmana pidettiin, ettemme voisi hankkia noita 38,000,000 dollaria ottamatta lainaa. Niin suurta summaa tuskin voi saada muutoin kuin Wall Streetin avulla. Me olimme täysin vakavaraiset. Kaksi vuotta aikaisemmin olimme lainanneet 70,000,000 dollaria, ja kun kaikki kiinteimistömme olivat kiinnittämättömät eikä meillä ollut tavaravelkoja, ei uuden lainan saanti olisi tavallisissa oloissa kohdannut mitään vaikeuksia. Se olisi päinvastoin ollut hyvä pankkisijoitus.
Minä aloin kuitenkin tajuta, että meidän rahantarvettamme teollisuuspiireissä pidettiin uhkaavan nurinmenon enteenä. Silloin syntyi mielessäni epäluulo, että nämä sähkösanomat, joita levitettiin kautta maan, voisivat olla peräisin määrätystä lähteestä. Tämä epäluulo sai virikettä, kun sain selville, että eräs tunnettu finanssilehden toimittaja säännöllisesti lähetteli selosteluita meidän taloudellisista oloistamme. Senvuoksi päätin visusti olla oikaisematta mitään näistä huhuista. Me olimme tehneet raha-asiaimme järjestelysuunnitelman ja siihen ei kuulunut ajatustakaan lainan ottamisesta.
En saata kylliksi korostaa, että kaikkein huonoin aika lainan ottamiseen on silloin, kun pankit luulevat lainaajan olevan kipeästi rahan tarpeessa. Edellisessä luvussa esitin taloudellisten periaatteittemme suuntaviivat. Me aloimme yksinkertaisesti toteuttaa niitä. Päätimme toimittaa suursiivouksen talossa.
Menkäämme hiukan taaksepäin ajassa ja katsokaamme, kuinka olot olivat kehittyneet. Vuoden 1920 alkupuolella näkyi ensimmäisiä merkkejä, että sodan aiheuttama kuumeinen liiketoiminta oli hiljentymässä. Sellaiset sota-ajan yritykset, joilla ei ollut mitään todellista olemisenoikeutta, menivät nurin. Ostohalu väheni. Vielä ei meidän myynnissämme ollut tapahtunut keskeytystä, mutta me tiesimme, että ennemmin tai myöhemmin niin tuli käymään. Ajattelin vakavasti alentaa hintoja, mutta valmistuskustannukset eivät millään alalla olleet meidän hallittavanamme. Työ antoi yhä vähemmän vastiketta korkeista palkoista. Raaka-ainesten hankitsijat eivät tahtoneet ajatellakaan palata jälleen kiinteälle maakamaralle. Myrskyn oireet olivat kyllä selviä, mutta kukaan ei kiinnittänyt niihin huomiota.
Kesäkuussa aloimme huomata eroa myynnissämme. Se väheni joka kuukausi kesäkuusta syyskuuhun. Meidän oli pakko ryhtyä tuotannossamme sellaisiin toimiin, että teimme ostamisen ihmisille mahdolliseksi, mutta ei siinä kyllä: meidän täytyi myöskin osoittaa yleisölle, että tämä oli vakava pyrkimyksemme eikä mitään humbugia. Syyskuussa alensimme siis hinnan 575 dollarista 440 dollariin autoa kohti. Hinta oli todellisuudessa valmistuskustannuksia melkoista alempi, sillä me käytimme vielä kalliina aikana ostettuja aineksia. Tämä hinnanalennus aikaansai sangen suurta kohua. Meitä moitittiinkin sen johdosta ja väitettiin meidän vaikuttavan häiritsevästi vallitseviin myyntisuhteisiin. Sitä me juuri tarkoitimmekin. Me tahdoimme omalta kohdaltamme tehdä kaiken voitavamme hintojen painamiseksi keinotekoisesta korkeudesta luonnolliselle tasolle. Minä olen varma siitä, että jos tehtailijat ja kauppiaat tällöin tai aikaisemmin olisivat ryhtyneet tuntuvasti alentamaan hintoja ja myyneet varastonsa pois käsistään, ei niin pitkäaikaista pulakautta olisi liike-elämässämme syntynytkään. Suurempain hintain odotus se yksinkertaisesti viivytti palausta säännöllisiin oloihin. Korkeita hintoja ei lopultakaan saatu, ja jos kerta kaikkiaan olisi mukauduttu tappioihin, olisi ostokyky ja tuotanto saatu sopusuhtaan ja meillä olisi lisäksi säästytty pitkästä yleisen seisauksen ajasta. Itsepäinen kiinnipitäminen korkeista hinnoista teki vain tappiot suuremmiksi, sillä liikemiesten täytyi maksaa korkoa kalliista varastoistaan samalla kuin he menettivät sen ansion, mikä olisi voinut olla järkevämmän menettelyn tuloksena. Työttömyys aiheutti tuntuvaa palkkojen alenemista, mikä vain laajensi ostajan ja myyjän välistä kuilua. Sekavia huhuja kierteli, että Euroopalle myönnettäisiin suunnatonta luottoa, jolloin toivottiin saatavan kalliit varastot kaupaksi. Esityksiä ei tietenkään tehty näin räikeässä muodossa, mutta uskon monen olleen varmasti vakuutetun, että kun vain voitaisiin antaa ulkomaille luottoa, niin Amerikan liike-elämä saisi siitä hyötyä, vaikkapa ei olisi toivoakaan että pääoma tai korot tulisivat maksetuiksi. On tosin totta, että jos Amerikan pankit olisivat antaneet tämän luoton, niin olisivat liikemiehet voineet ansaita saamalla varastonsa kaupaksi, mutta pankeille itselleen olisi tämä luotonanto ollut niin "kylmäävää", että ne olisivat olleet enemmän jäälinnojen kuin pankkipalatsien näköisiä. Saattaahan olla sangen luonnollista, että viimeiseen saakka pidetään kiinni ansion mahdollisuudesta, mutta hyvää liiketointa se ei ole.
Hinnanalennuksen jälkeen lisääntyi myyntimme, mutta pian ilmeni jälleen vähenemisen oireita. Me emme olleet hinnoissamme menneet niin alas, että ne olisivat olleet yleisön ostokyvyn tasolla. Pikkutavarain hinnat eivät vielä olleet kylliksi laskeneet, ja yleisö oli epäluuloinen kaikkien hintojen suhteen. Me suunnittelimme uutta alennusta ja pidimme tuotantomme noin 100,000 auton määrässä kuukautta kohti. Myyntimme ei oikeuttanut meitä näin suureen tuotantoon, mutta me tahdoimme saada mahdollisimman suuren määrän ainesvarastoamme muutetuksi valmiiksi tuotteiksi ennenkuin suljimme tehtaat, mikä oli välttämätöntä varastontarkastusta ja tarpeellista suursiivousta varten. Me aioimme senjälkeen toimeenpanna uuden suuren hinnanalennuksen ja samalla jatkaa valmistusta halvemmalla ostetuista aineksista. Sillä me olimme vakuutetut siitä, että hintojen täytyi laskea.
Joulukuussa lopetettiin työt kahden viikon ajaksi, mutta meille tuli niin paljon tehtävää, että todellisuudessa kului lähes kuusi viikkoa, ennenkuin kaikki jälleen oli käynnissä. Samalla hetkellä kuin suljimme tehtaat, saivat huhut meidän rahapulastamme yhä varmemman muodon. Minä tiedän monen toivoneen, että meidän tulisi pakko turvautua vieraaseen pääomaan, sillä silloin olisi meidän myöskin pakko alistua toisten asettamiin ehtoihin. Me emme pyytäneet toisten rahoja emmekä niitä tarvinneet. Meille tarjottiin lainaa. Erään newyorkilaisen pankin edustaja kävi minun luonani ja esitti rahainjärjestelysuunnitelman, joka suuren lainan ohella sisälsi myöskin sen, että yksi pankin edustajista toimisi kassan valvojana ja ottaisi hoitaakseen yhtiömme raha-asiat. Tarkoitus oli varmaan hyvä, mutta me emme tarvinneet lainarahoja. Sitävastoin puuttui meiltä todellakin sillä kertaa rahastonhoitajaa, joten pankkimiehet siinä suhteessa olivat arvostelleet asemamme oikein. Minä pyysin poikani Edselin rupeamaan yhtiön rahastonhoitajaksi ja samalla puheenjohtajaksi. Siinäkin kohdassa saatiin siis apu omasta talosta, joten pankkimiehillä ei todellakaan ollut meille mitään tarjoamista.