MIKSIKÄ HYVÄNTEKEVÄISYYTTÄ?
Minkä vuoksi tarvitsee sivistyneessä yhteiskunnassa antaa almuja? Minulla ei suinkaan ole mitään ihmisystävällistä ajatustapaa vastaan, ja Herra varjelkoon meitä koskaan olemasta kylmiä hädässä olevaa lähimmäistämme kohtaan. Me emme saa antaa jalon inhimillisen myötätunnon tehdä tilaa kylmälle ja laskevalle itsekkyydelle. Melkein kaikkien maailman suurten edistysaskelten juuri on ihmisrakkaudessa, ja halu antaa ihmisille apua on ollut valtavimpana vaikuttimena kaikkeen hyödylliseen toimintaan.
Vika on vain siinä, että me olemme suunnanneet tämän suuren ja kauniin kannustavan voiman liian mitättömiin pyrkimyksiin. Kun ihmisrakkaus kerran saa meidät ruokkimaan nälkäisiä, niin miksi sen ei pitäisi herättää meissä laajempaa pyrkimystä — tekemään nälkäisten ilmestyminen ympäristöömme tulevaisuudessa kerrassaan mahdottomaksi? Jos olemme kyllin hyväntahtoisia auttaaksemme ihmisiä, kun he ovat joutuneet vaikeuksiin, niin pitänee kai saman hyväntahtoisuuden kannustaa meitä ehkäisemään tällaisten vaikeuksien syntyminen.
Antaminen on helppoa. Vaikeampaa on lahjan tekeminen tarpeettomaksi. Sitä varten täytyy katsoa ohi yksityisten tapausten ja tunkeutua kurjuuden perussyyhyn. Senvuoksi ei meidän tule aluksi jättää auttamatta, mutta me emme saa pysähtyä tähän väliaikaiseen avunantoon. Vaikeinta tuntuu olevan saada ihmisiä näkemään niin pitkälle, että he huomaisivat syyn. Monet saadaan ennemmin auttamaan jotakin köyhää perhettä kuin kohdistamaan ajatuksensa siihen ongelmaan, miten itse köyhyys saataisiin tykkänään poistetuksi.
Minä en ensinkään harrasta ammattimaista hyväntekeväisyyttä tai mitään kauppamaisen ihmisystävyyden muotoa. Niin pian kuin avuliaisuuteen sovelletaan järjestelmää ja virkakuntaisuutta, sammuu sen sydän ja siitä tulee kylmä ja tahmea massa.
Todellista inhimillistä hyväntekeväisyyttä ei koskaan luetteloida ja kuulutella. Paljon enemmän orpolapsia hoidetaan yksityisissä kodeissa lempeämielisten ihmisten luona kuin yleisissä laitoksissa. Useampi vanhus saa turvapaikan ystäviensä luona kuin vanhainkodeissa. Paljon enemmän apua annetaan lainoilla perheeltä toiselle kuin lainoilla julkisista luottolaitoksista. Toisin sanoen, ihmisystävällisellä pohjalla oleva ihmisyhteiskunta hoitaa itse itsensä. On vakava kysymys, missä määrin meidän on mukautuminen luonnollisen avuliaisuus vaiston kaupallistuttamiseen.
Ammattimainen hyväntekeväisyys ei ole ainoastaan kylmää, vaan se loukkaa enemmän kuin auttaa. Se alentaa vastaanottajaa ja tylsyttää hänen omanarvontuntoansa. Sukua sen kanssa on se tunteileva idealismi, joka lahjoittaa ihmisille enimmäkseen lellittelyä. Joku aika sitten levitettiin maailmaan sellaista käsitystä, että "lähimmäisen palvelus" pitäisi uskoa toisten tehtäväksi meidän puolestamme. Monet ihmiset saivat täten vastaanottaa hyväntahtoisia "yhteiskuntatoimia", ja suuret joukot kansastamme tuuditettiin jonkinlaiseen lapselliseen avuttomuuteen ja alituiseen avustuksen odotteluun. Toimiminen toisten hyväksi tuli eräänlaiseksi ammatiksi, joka kyllä antoi tyydytystä kunnioitettavalle palvelushalulle, mutta ei millään tavoin edistänyt itseluottamuksen herättämistä ihmisissä tai niiden olojen parantamista, joiden katsottiin tekevän tällainen palvelus välttämättömäksi.
Jos oli paha, että ihmisissä täten hellittiin lapsellisen avuttomuuden tunnetta, sen sijaan että heitä rohkaistiin itseluottamukseen ja itseapuun, niin vielä pahempi oli, että se puhalsi vireille sitä vastenmielisyyden tunnetta, joka aina syntyy hyväntekeväisyyden esineessä. Kuulee usein valituksia apua saaneiden "kiittämättömyydestä". Mutta ei mikään ole sen luonnollisempaa. Ensinnäkin on niin sanottu armeliaisuus ani harvoin todellista, lämpimästä ja säälivästä sydämestä lähtevää armeliaisuutta. Ja toiseksi ei kenestäkään ole koskaan mieluisaa olla asemassa, joka pakottaa hänen vastaanottamaan apua.
Tämänlaatuinen "yhteiskunnallinen toiminta" luo luonnottomia oloja. Avustuksen saaja tuntee sen vastaanottamisesta nöyryytystä, ja sopiipa kysyä, eikö lahjan pitäisi antajastakin tuntua alentavalta. Hyväntekeväisyys ei koskaan ole johtanut todelliseen järjestykseen. Sellainen hyväntekeväisyys, jonka tarkoituksena ei ole sen itsensä tekeminen tarpeettomaksi, ei saa aikaan mitään hyvää. Siitä tulee vain tointa toimen vuoksi ja uusi luku hyödyttömyyden aikakirjoihin.
Hyväntekeväisyys tulee tarpeettomaksi sitä mukaa kuin ihmiset, jotka näköjään ovat kykenemättömiä ansaitsemaan toimeentulonsa, erotetaan hyödyttömästä yhteiskuntaluokasta ja siirretään hyötyä tuottavaan. Olen eräässä aikaisemmassa luvussa kertonut, kuinka meidän tehtaissamme tehdyt kokeilut ovat osoittaneet, että riittävästi jaoitellussa teollisuudessa on paikkoja, joita voivat hoitaa rammat, ontuvat ja sokeat. Järkiperäisesti järjestetyn teollisuuden ei suinkaan tarvitse olla peto, joka nielee kaiken elävän ympäriltään. Missä sen luonne on sellainen, siellä se ei täytä paikkaansa ihmiskunnassa. Sekä teollisuuden piirissä että sen ulkopuolella täytyy olla tehtäviä, jotka vaativat väkevän miehen koko voiman; mutta on myöskin toisia töitä ja niitä on paljon, jotka vaativat enemmän taitavuutta kuin keskiajan parhaillakaan käsityöläisillä oli. Teollisuuden tehtävien huolellinen jaoittelu antaa yhtä hyvin vahvalle kuin taitavalle tekijälle aina tilaisuuksia käyttää voimaansa tai taitavuuttaan. Vanhassa käsityöläistyössä täytyi ammattitaitoisen käyttää runsas osa ajastaan karkeaan työhön. Se oli tuhlausta. Mutta kun siihen aikaan jokainen ammattitehtävä vaati samalta mieheltä sekä hienoa että karkeaa työntekoa, niin ei ollut mitään paikkaa sille, joka oli liian typerä voidakseen koskaan tulla taitavaksi, tai sille, jolla ei ollut tilaisuutta oppia mitään ammattia.