Pahoilla mielin ilmoitan teille, että toiveeni armollisen rouva Daversin kamarineidoksi pääsemisestä ovat lopullisesti rauenneet. Hänen armonsa olisi kyllä ottanut minut, mutta herrani ei kuulu suostuneen siihen. Hän oli sanonut, että loordin veljenpoika saattaisi mieltyä minuun ja minä houkuttaa häntä tai joutua hänen houkuteltavakseen, ja koska hänen äitinsä rakasti minua ja uskoi minut hänen huolenpitoonsa, niin hän oli mielestään velvoitettu pitämään minua edelleen taloudessansa ja rouva Jervis olisi minulle äitinä.
Rouva Jervis kertoo hänen armonsa pudistaneen päätänsä ja sanoneen: "Ah, veli!" ja siinä kaikki. Ja kun te olette tehneet minut pelokkaaksi varoituksillanne, niin sydämeni joutuu toisin ajoin ahdistuksen valtaan. Mutta minä en sano vielä mitään teidän muistutuksistanne tai omasta levottomuudestani rouva Jervisille; luottaahan saan häneen, mutta minua pidättää pelko, että hän saattaisi pitää minua havittelevana, turhamaisena ja itseluuloisena, kun saan sellaista päähänikään, tuollaisen aatelismiehen ollessa niin toisella tasolla kuin köyhä palvelustyttö. Mutta rouva Jervis tuntui sentään perustavan jotakin armollisen rouva Daversin päänpudistukseen ja lyhyeen sanelmaan.
Jumala varmaan antaa minulle armonsa, ja niinpä tahdon välttää liikanaista rauhattomuutta, mikäli voin sitä auttaa, sillä toivoakseni ei siihen ole aihetta. Mutta teen teille selvää pienimmästäkin seikasta, mitä sattuu, jotta sieltä voidaan edelleen suoda minulle hyvää neuvontaanne ja sulkea rukouksiinne murheellinen
PAMELA.
10. KIRJE.
RAKAS ÄITI,
Te ja isä-hyvä varmaan oudostelette, kun ette ole näin moneen viikkoon saaneet minulta kirjettä; mutta siihen on ollut syynä surkea, hyvin surkea kohtaus. Sillä nyt on toki liiankin selvää, että kaikki teidän varoituksenne olivat täysin oikeutettuja. Voi, rakas äiti! Minä olen onneton, todella onneton! — Mutta älkää kuitenkaan säikähtykö, olen kunniallinen — Jumala laupeudessaan säilyttäköön minut sellaisena!
Oi, tämä enkelimäinen isäntä, tämä hieno herrasmies, tämä Pamela parkanne armollinen hyväntekijä, jonka piti hoivata minua hyväsydämisen, kuolevan äitinsä rukousta noudattaen, — joka oli niin huolissaan puolestani loordi Daversin sukulaisen takia, että hän ei voinut sallia minun muuttaa armollisen rouva Daversin palvelukseen, — tämä samainen herrasmies (niin, siksi minun täytyy häntä sanoa, vaikka hän on alentunut sen nimityksen tasolta) on kehdannut esittää vapauksia palkollis-poloiselleen! Hän on nyt näyttäytynyt oikeassa karvassaan, ja minusta ei mikään näytä niin mustalta ja kauhistavalta.
Minä en ole ollut jouten, vaan olin tuon tuostakin piirtänyt paperille, kuinka hän viekkain pikku astein paljasteli häijyjä tarkoituksiaen; mutta joku varasti kirjeeni, ja minä en tiedä mihin se on joutunut. Se oli hyvin pitkä. Pelkään että se, joka oli kyllin halpamainen pahuuteen yhdessä suhteessa, ei tätäkään epinyt. Mutta olkoon se miten tahansa, muuhun ei hän voi sitä käyttää kuin ehkä hävetäkseen omasta puolestaan, minun joutumattani siitä sekaannuksiin: sillä hän näkee vain, että minä olin päättänyt pysyä siveänä ja ylpeilin köyhien vanhempieni kunnollisuudesta.
Kerron teille kaikki ensi tilassa, sillä minua pidetään hyvin tarkoin silmällä ja hän sanoo rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; minusta hän saisi olla paremmassa askartelussa." Ja kuitenkin minä tunnit läpeensä neuloskelen hänen liinavaatteitaan ja perheen hienompia pukutarpeita, ja sitäpaitsi parhaillaan kukitan hänelle liivejä. Mutta voi! sydämeni on melkein murtunut, sillä mitä saanenkaan palkakseni muuta kuin häpeätä ja häväistystä, tai sitten kovia sanoja ja tylyä kohtelua! Selitän teille kaikki kohdakkoin, ja toivon löytäväni pitkän kirjeeni. Tuskainen tyttärenne.