"No", sanoin minä, "koska en saa puhua, niin vaikenen; mutta on vanhurskas tuomari, joka tuntee kaikkien sydänten salaisuudet; ja häneen minä vetoan".
"Kas niin!" huudahti isäntäni: "nyt tämä lakea, sävyisä olento rukoilee tulta taivaasta meidän päällemme! Oh, hän voi sadatella mitä sisukkaimmin kristillisen nöyryyden hengessä, totisesti. No, julkeasilmä, anna minulle toinen lasillinen." Kaadoin hänelle viiniä niin hyvin kuin kykenin; mutta itkin niin että hän sanoi: "Saankin kai kyyneleitäsi viinin höysteeksi!"
Lopetettuaan illallisensa hän nousi pöydästä ja sanoi: "Onpa onnellista sinulle, että voit tuolla tavoin saada puhuvat silmäsi tulvimaan niiden silti menettämättä kirkkauttansa! Kaiketikin sinulle on sanottu, että kyynelehtiessäsi olet kauneimmillasi! — Oletteko koskaan", hän lisäsi kääntyen rouva Jewkesiin (joka kaiken aikaa oli seisonut salin nurkassa) "nähnyt ihanampaa olentoa kuin tämä? Onko ihme, että näin alennun häntä huomaamaan! Katsokaa", sanoi hän ottaen lasin toisella kädellään ja toisella pyöräyttäen minut sinne päin, "minkälainen vartalo, millainen kaula, millainen käsi! Ja millainen hehkeys noilla viehättävillä kasvoilla! Mutta kuka kuvailisikaan kaikki kujeet ja koukut, joita piilee hänen pienessä juonikkaassa, veikistelevässä sydämessään! Eipä ole kumma, että pastori-parka häneen niin hullaantui. Minä moitin vähemmin häntä kuin tyttöä; sillä ken saattoi noin nuorelta loihtijattarelta odottaa moista oveluutta?"
Minä astuin huoneen perälle ja painoin kasvoni seinälaudoitusta vasten; ja vaikka kuinkakin ponnistelin pidättääkseni kyyneleitä itkin niin että sydämeni oli pakahtua. Hän sanoi: "Merkillinen erehdys oli tuo kirjeiden vaihtuminen, josta minulle kerroitte, rouva Jewkes! Mutta enhän pelkää, vaikka kirjoitukseni joutuisivat kenen tahansa luettaviksi. Minä en harjoita mitään salaista kirjeenvaihtoa, en ilmoittele jokaista tietooni tulevaa salaisuutta ja sitte viettele ihmisiä kuljettelemaan kirjeitäni vastoin velvollisuuttansa ja kaikkea hyvää omaatuntoa. — Tule tänne, letukka", sanoi hän, "meillä kahdella on tiukka tili tehtävänä. — Miksi et tule, kun sinua käsken?"
"Hyi sinua, mamseli Pamela", torui emännöitsijä; "mitä? etkö liikahdakaan, kun hänen arvoisuutensa käskee sinua luokseen? Kuka tietää, vaikka hän hyvyydessään antaisi sinulle anteeksi?"
Hän saapui luokseni (sillä minä en kyennyt hievahtamaankaan), laski kätensä kaulalleni, tahtoi suudella minua ja sanoi: "Toden totta, rouva Jewkes, ellen ajattelisi tuota kirottua pastoria, uskon sydämessäni — niin suuri on heikkouteni, — että vielä voisin antaa anteeksi tälle pienelle vehkeilevälle huippanalle ja painaa hänet povelleni."
"Oi", kehui liehittelijä, "te olette kovin hyvä, armollinen herra, tosiaan perin suopeamielinen! — Mutta kah", lisäsi rietas heittiö, "toivon että olettekin niin hyvä ja otatte hänet povellenne, ja että huomisaamuksi saatatte hänet parempaan velvollisuutensa tuntoon!"
Saattoiko naissukupuolessa olla mitään noin alhaista? Kärsivällisyyteni loppui, mutta suru ja suuttumus tukahduttivat kuitenkin sanat kurkkuuni, ja kykenin änkyttämään vain hartaan ja kiihkeän huudahduksen, että taivas suojelisi viattomuuttani. Mutta se sana joutui heidän ivansa aiheeksi. Onko koito ihmislapsi milloinkaan ollut pahemmassa ahdistuksessa!
Isäntäni virkkoi ikäänkuin olisi tällä välin miettinyt, saattoiko leppyä minulle vai eikö: "Ei, en vielä voi antaa hänelle anteeksikaan. Hän on aiheuttanut minulle paljon häiriötä, tuottanut suurta häpeätä sekä pitäjällä että kotona, vietellyt pahuuteen kaikki palvelijani toisessa kartanossa, halveksinut kunniallisia aikomuksiani ja tarkoitusperiäni ja yrittänyt karata sen kiittämättömän pastorin kanssa. Eikä minun suinkaan tulisi antaa anteeksi kaikkea tätä!"
Mutta tästä kurjasta ilveilystä huolimatta hän suuteli minua taaskin ja tahtoi pistää kätensä poveeni; mutta minä ponnistelin vastaan ja sanoin mieluummin kuolevani kuin sellaista kohtelua sallivani.