Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen. Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset, ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan viattomuuteni."
"Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi, jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta, tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin sinä saat ansion ja minä vian, — ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä varten."
Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa: ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."
"Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"
"Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin eriämme, sen takaan".
Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin verroin voimia — äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani, jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli sisäpuolella.
Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta mitään asiasta, jos oli viisas.
Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi tiedoksi.
Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui hänet luoksensa.
"Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille, että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako minua siinä nimetä."