Hyrähdin itkuun kuullessani hänen puhuvan minulle noin sydämellisesti, jollainen hän tosiaan on aina ollutkin. "Mitä mielestänne voisin tehdä, rakas rouva Jervis?" valitin. "Teitähän rakastan lähinnä isää ja äitiä, ja teistä eriäminen on minulle suurimpana huolena tästä paikasta lähtiessäni; mutta olen varma siitä, että jääminen olisi ehdoton hukka. Voinko jäädä ja tuntea oloni turvalliseksi tuollaisten yritysten ja uhkausten jälkeen — kun hän juuri viime kerralla jo vertasikin itseänsä julmaan raiskaajaan ja sitte käänsi puheensa sellaiseksi leikiksi, että me laittaisimme keskenämme sievän romanttisen tarinan? Eikö hän jo kahdesti ole alentanut itseään? Minun on varottava kolmatta kertaa, koska hän voisi virittää ansansa taatummin, sillä hän ei kenties ollut odottanut, että halpa palvelustyttö tekisi siinä määrin vastarintaa herralleen. Ja jos tämän jälkeen pysyisin paikassani, eikö sitä katsottaisi jonkunlaiseksi oikeutukseksi tuollaisille teoille? Sillä minun nähdäkseni, jos joku meidän sukupuoleemme kuuluva kohtaa törkeätä hätyyttelyä ja ilman pakkoa asettuu sille alttiiksi, se on ahdistajalle rohkaisua hankkeittensa pitkittämiseen: se ei ole muutakaan kuin hänen johdattamistansa ajattelemaan, että hänelle annetaan anteeksi mitä suorastaan ei saa antaa anteeksi. Sellainen alistuminen ei ole mitään vähäistä kannatusta rumille teoille, sanon teille."
Hän painoi minut rintaansa vasten ja huudahti: "Sanon teille! Mistä sinä saatkaan kaiken tietosi, kaunoiseni, ja järkevät päätelmäsi, vuosiltasi noin nuorena? Ihme sinä olet ikäiseksesi, ja minä rakastan sinua elämäni ajan. Mutta päätätkö siis jättää meidät, Pamela?"
"Kyllä sen teen, rakas rouva Jervis", vakuutin minä, "sillä mitä muuta voisin asiain ollessa tällä kannalla? Mutta ensin lopetan keskeneräiset tehtäväni, jos se suvaitaan, ja toivon saavani teiltä päästökirjan, mainetodistuksekseni, jotta minun ei luultaisi joutuneen pois paikastani millään haitallisella perusteella."
"Kyllä, annanhan tietysti", lupasi hän; "kirjoitan sinulle todistuksen jollaista yksikään tyttö ei vielä ole sinun iälläsi osoittanut ansainneensa".
"Olen varma siitä", lausuin kiitollisena, "että ainiaan rakastan ja pidän kunniassa teitä kolmantena parhaana ystävänäni, minne hyvänsä menen tai miksi vain kehitynkin".
Niin menimme vuoteeseen, ja minä en herännyt ennen kuin oli aika nousta; vilkkaana kuin lintunen sitten aloin peräti hyvillä mielin valmistella hommiani.
Herrani lienee minulle suutuksissaan, sillä hän meni pari kolme kertaa ohitseni sanaakaan virkkamatta. Illemmalla hän sitte kohtasi minut puutarhaan johtavassa käytävässä ja lausui minulle sanan sellaisen, jota en ollut koskaan kuullut hänen käyttävän miehelle, naiselle tai lapselle. Ensin hän ärähti: "Tuo letukka on aina tiellä." Painautuen niin kiinni seinään kuin saatoin (ja käytävän leveys olisi ollut riittävä vaunuillekin) minä virkoin: "Toivoakseni en enää kauvan ole teidän arvoisuutenne tiellä." — "Mene h—ttiin siitä", tulistui hän (ja se oli se hänen jyrkeä sanansa), "pikku hylky; viet minulta jo kaiken maltin". Vapisinpa kuullessani hänen noin kiroavan, mutta huomasin samalla, että hän oli kiusaantunut, ja ollen menossa pois en piitannut siitä niin paljoa. No, näen, rakkaat vanhemmat, että kun joku tahtoo tehdä pahuutta, ei ole ihme jos hän pahoin puhuukin. Olkoon niiltä molemmilta suojassa Jumalan avulla teidän kuuliainen tyttärenne.
19. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Johnimme saadessa tilaisuuden kulkea sitä kautta kirjoitan jälleen ja lähetän molemmat kirjeet yhtaikaa. En osaa vielä sanoa, milloin pääsen lähtemään tai millä tavoin tulen, syystä että rouva Jervis näytti herralleni liivejä, joita hänelle kukitan, ja hän oli sanonut: "Se näkyy olevan kylläkin hyvää työtä; sen letukan lienee paras jäädä kunnes saa sen valmiiksi."