"Te sanotte", huomautin minä, "että hän pahoitteli ensimäistä yritystä kesämajassa. No, kuinka kauvan sitä mielialaa kesti? Vain siihen asti kun hän jälleen tapasi minut yksinäni, ja tällöin hän oli hurjempi kuin ennen ja joutui niin uudestaan pahoillensa. Ja jos hän on ajatellut rakastavansa minua eikä — teidän sanojenne mukaan — voi sille mitään, niin eihän hän uuden tilaisuuden ilmetessä voisi kolmannellakaan kerralla pidättyä kiusaamasta minua. Ja minä olen lukenut, että moni mies, joka on hävennyt kehnoja hankkeitaan torjutuksi tultuansa, ei olisi lainkaan hävennyt, jos olisi onnistunut yrityksessään. Sitäpaitsi, rouva Jervis, jos hän todellakaan ei aio yrittää mitään väkivaltaa, niin mitä se merkitse? Sanoessanne että hän ei voi olla pitämättä minusta — sillä rakkautta se ei voi olla — eikö sillä tule lausutuksi, että hän toivoo suistavansa minut turmioon omalla suostumuksellani? Minä luulen", sanoin (ja toivoakseni minulla olisi Jumalan avulla voimaa siten tekemään), "että minä en missään nimessä myötäisi hänen viekoitteluunsa; mutta kovin vaateliasta olisi minun luottaa omaan lujuuteeni noin etevälahjaista ja rikasta herrasmiestä vastaan, joka on isäntäni ja katsoo olevansa oikeutettu soimaamaan minua julkeaksi ja miksi hyvänsä, vain asettautuessani puolustautumaan, vieläpä käyttäessäni itsevarjelusta ainoastaan siinä, mikä yhtaikaa koskee sieluni ja ruumiini turvaamista sekä velvollisuuttani Jumalaa ja vanhempiani kohtaan. Kuinka siis, rouva Jervis", lopetin, "voisin pyytää tai haluta pysymistä paikassani?"
"No, no", arveli hän, "koska hän näkyy kovasti tahtovan, että sinä et jäisi, niin se toivottavasti johtuu hyvästä vaikuttimesta — pelosta että hän lankeisi häpäisemään itsensä kuten sinutkin".
"Ei, ei, rouva Jervis", väitin minä. "Minäkin olen sitä ajatellut, sillä ilomielin pitäisin häntä arvossa asemani velvollisuuden mukaisesti. Mutta silloin hän olisi heti suostunut minun siirtymiseeni armollisen rouva Daversin luo eikä olisi estellyt edistymistäni; eikä hän olisi sanonut minun joutuvan palaamaan ahdinkooni ja köyhyyteeni, kun olin hänen äitinsä hyväntahtoisuuden nojalla jo kohoutunut kärsimästä puutetta. Hän aikoi säikyttää ja rangaista minua, kuten luuli, kun en ollut mukautunut hänen paheellisuuteensa; ja tämä osoittaa, mitä minun on odotettava hänen vastaiselta suosiollisuudeltaan, ellen ota ansaitakseni sitä hänen omalla kalliilla hinnallaan."
Taloudenhoitajatar jäi äänettömäksi, ja minä lisäsin:
"No niin, siitä ei ole sen enempää puhumista. Minun on lähdettävä, se on selvää; ainoaksi huolekseni koituu, miten erota teistä ja teidän jälkeenne kaikista toisista, sillä koko toveripiirini on ollut minuun kiintynyt — te ja he tulette maksamaan minulle vielä usein huokauksen ja kyyneleenkin." Ja samassa purskahdin itkuun, en voinut sitä auttaa, sillä mieluista on olla maahovissa suuren palveluskunnan parissa ja heidän kaikkien rakastamanansa.
Niin, minun olisikin jo varemmin pitänyt kertoa teille, kuinka ystävällisesti ja kohteliaasti herra Longman, isännöitsijämme, esiintyy; tavattoman huomaavainen hän tosiaan on kaikin ajoin! Hän virkkoi kerran rouva Jervisille toivottelevansa minun tähteni, että hän olisi nuori mies; minusta muka tulisi hänen vaimonsa, ja hän säätäisi minulle naimasopimuksessa kaiken omaisuutensa — ja hänellä arvioidaan olevan paljon varoja, tietäkääs.
En ollenkaan ylpeile tästä, vaan kiitän Jumalaa ja teidän hyvää esimerkkiänne, rakkaat vanhempani, kun olen kyennyt käyttäytymään sikäli, että minulla on jokaisen hyvä sana puolellani — paitsi että keittäjättäremme, joka on väliin hieman ärtyinen, eräänä päivänä nurisi minulle: "Kas, tämä meidän Pamela kulkee hienona kuin vallasnainen. Siinä sen näkee, mitä on saada korukasvot! — mihinkähän se tyttö viimeiseltä päätyykään." Hän oli kuumissaan työstänsä, ja minä menin pois, kun harvoin pistäydynkään alhaalla keittiössä. Kuulin vielä kellarimestarin huomauttavan: "Sinullapa, Jane, ei ole hyvää sanaa kellekään: mitä Pamela on sinulle tehnyt? Ei suinkaan hän ketään loukkaa." — "Ja mitä minä sitte sanoin hänelle, siunailija", kivahti närkäs palvelijatar, "muuta kuin että hän on korea?" Sitte kuulin heidän riitaantuvan ja olin siitä pahoillani, mutta en sen enempää välittänyt asiasta. Antakaa anteeksi tämä tyhmä lörpötykseni, pyytää kuuliainen tyttärenne.
Ka, unohdin mainita, että tahtoisin jäädä valmistamaan ne liivit, jos käy turvallisesti päinsä: rouva Jervis vakuuttaa, että minun varmasti sopii viipyä siihen asti. Minulla ei ole milloinkaan ollut sirompaa työtä, ja olen valveilla varhain ja myöhään suoriutuakseni siitä, sillä minä ikävöin teidän luoksenne.