"Kah, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sallikaa minun sanoa, että tarkoitukseni on mitä rehellisin. Olen tosiaan käynyt valepuvussa aina siitä asti kun armollinen rouvani, teidän äitinne, otti minut köyhien vanhempaini luota. Tulin hänen armonsa taloon niin köyhänä ja halpana, että nämä vaatteet, joihin nyt olen puettuna, ovat ruhtinaalliset niihin verraten, mitkä minulla silloin oli ylläni. Ja hänen hyväntahtoisuutensa kasaannutti minulle rikkaita vaatteita ja muita lahjoja. Mutta koska nyt niin pian palaan köyhien vanhempaini luo, en voi käyttää noita uhkeita pukineita joutumatta sormella osoitetuksi, ja senvuoksi olen ostanut sellaista, mikä paremmin sopii asemaani ja samalla kelpaa hyväksi pyhäpuvuksi, kun pääsen kotiin."
Hän otti minut syliinsä ja samassa työnsi minut luotaan. "Rouva Jervis", sanoi hän, "viekää pois tämä pieni velho; en voi häntä sietää enkä olla sietämättäkään!" — Kummalliset sanat! — "Mutta odotahan; älä mene!… Mene sentään!… Ei, tule jälleen!"
Luulin, että hän oli hullu; sillä hän ei tiennyt mitä tahtoi. Aioin kuitenkin lähteä, mutta hän astui perässäni, tarttui käsivarteeni ja vei minut jälleen sisälle: varmaan hän puristi käsivarteni sinelmiin, sillä siinä on vieläkin merkit. "Herra, herra", rukoilin minä, "säälikää toki; tulenhan minä sisälle, tulenhan minä!"
Hän istahti ja katsoi minuun, ja tätä jälkeenpäin ajatellessani hän tuntui minusta yhtä houkkiomaiselta kuin minunlaiseni tyttö-parka. Vihdoin hän lausui: "Niin, rouva Jervis, kuten teille sanoin, te voitte sallia hänen viipyä vähän kauvemmin, nähdäkseni huoliiko sisareni Davers hänestä, jos hän sillävälin nöyrtyy, pyytää sitä suosionosoituksena sekä katuu nenäkkyyttänsä ja sitä vapautta, millä hän on minua kuvaillut talonväelle kuten muillekin".
"Niin teidän arvoisuutenne minulle sanoi", virkkoi rouva Jervis, "mutta en ole nähnyt hänessä pienintäkään taipumusta tunnustamaan mitään rikkoneensa".
"Ylpeyttä ja nurjuutta", sanoi hän, "oikein kukkuramitalla! Ja kuitenkin hän on teidän erikoinen suosikkinne! No, vielä kerran alennun ilmoittamaan sinulle, huippana", lausui hän puhuen minulle, "että saat viipyä edelleen kaksi viikkoa, kunnes olen tavannut sisareni. Kuuletko mitä sanon, kuvapatsas? Etkö osaa puhua, etkä ole kiitollinen?"
"Teidän arvoisuutenne säikähdyttää minut niin", selitin, "että tuskin osaan puhua: mutta rohjennen sanoa pyytäväni ainoastaan sitä suosionosoitusta, että saan lähteä isän ja äidin luo".
"Hupsu tyttö", virkkoi hän, "etkö tahdo mennä sisarelleni Daversille kamarineidoksi?" — "Hyvä herra", vastasin minä, "kerran olisin ollut mielissäni siitä kunniasta, mutta te suvaitsitte sanoa, että hänen armonsa sukulainen olisi minulle vaarallinen tai minä hänelle." "Kirottua nenäkkyyttä!" tiuskaisi hän; "kuuletteko, rouva Jervis — kuuletteko, kuinka töykeästi hän minulle vastailee? Onko tuollaista verratonta, itsetietoista röyhkeyttä ennen nähty?"
Silloin minä purskahdin itkuun. Rouva Jervis sanoi: "Hyi, Pamela, hyi!" Ja minä sanoin: "Osani on tosiaan hyvin raskas. Minä en suinkaan tahtoisi loukata ketään; ja kuitenkin näyn tehneen itseni syypääksi varomattomuuksiin, jotka ovat maksaneet minulle palveluspaikkani, ja herrani suosion; ja niin minut on häädetty. Ja kun aika on tullut, jolloin minun pitäisi palata köyhien vanhempaini luo, minun ei sallita rauhassa lähteä. Armollinen herra, mitä olenkaan tehnyt, jotta minua kohdellaan pahemmin kuin varasta?"
"Varasta!" huudahti hän, "se sinä juuri oletkin, letukka; sinä olet minut ryöstänyt".