"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt", vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte, enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni" (ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja hän voisitte tehdä."
"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden kantajalle ja isännän asemalle?"
"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän, "minkätähden niin vakavana?"
Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minä sanon teille, että vaikka olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt, olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa. Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."
"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän; "mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee sinun surevan lähtöäsi."
"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä viivyn".
"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana, jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".
"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle viimeiseltä olette antanut".
"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön herrasmies lausui), "että olisit yhtä nopsa toisessa suhteessa kuin olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä, naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.
Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa alhaisille vaistoille valtaa!