Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.
He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan; ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin, koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä ajatuksiani.
Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan, että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.
Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan. Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle, joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.
Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan, vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.
Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies, etten ollut hänelle saavuttamattomissa! — Oi varjele minua, taivas, hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen, sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.
Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani. Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan, ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä suurempaan ja syvempään ahdistukseen.
— No, — ajattelin, — tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin luo. — Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa, tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne. Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.
Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain yhä oudommalta. — Ohoh! — ajattelin, — onpa varsin omituista, että tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella, jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän Robin tien tuntee, — rauhoittelin sitten mieltäni.
Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut harhaan!" — "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka tapaan." — "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.