Tässä kohdassa minun on mainittava eräs seikka: hän toi mukanaan matkalaukussa kaikki vaatteet ja muut kapineet, jotka armollinen rouva ja isäntäni olivat minulle antaneet, ja sitäpaitsi kaksi samettihilkkaa ja samettisen huivin, joita armollisen rouvan oli tapana käyttää; mutta ne eivät tuota minulle lohtua, eikä mikään muukaan. Rouva Jewkes antoi tuoda matkalaukun komerooni ja näytti minulle, mitä se sisälsi; mutta sitte hän sulki sen ja sanoi antavansa pyytäessäni sieltä minulle mitä haluaisin; mutta jos minulla olisi avain, niin se kenties olisi vähän kuin matkoille lähtöä; ja niin tuo ujostelematon nainen pisti sen taskuunsa. Antauduin murheellisiin mietteisiin Johnin aavistamattoman ja hämmästyttävän paljastuksen johdosta ja itkin paljon hänen tähtensä ja myöskin itseni tähden. Sillä nyt näen, kuten hän sanoo, että turmiotani on kauvan suunniteltu, enkä voi olla epätietoinen siitä, mihin isäntäni kunnialliset vakuutukset päättyvät. — Millaisia ankaria nimityksiä mies-parka itselleen antaakaan! Mutta mitä täytyy niiden ansaita, jotka asettavat hänet moiseen työhön! Mistä kaikesta tuon häijyn isännän onkaan vastattava, kun itse on niin turmeltunut ja vielä turmelee muitakin, jotka olisivat olleet viattomia; ja juonittelee tyttö-poloisen tärvelemiseksi, joka ei eläissään ole tehnyt tai suonut hänelle mitään pahaa, vaan vieläpä voi rukoilla, että hän tulisi onnelliseksi ja katuisi?
En voi olla ihmetellen kysymättä itseltäni, mitä nämä jalosukuiset miehet, niinkuin heitä nimitetään, ajatellevat itsestään ja näistä kurjista teoista! Johnilla oli edes jotakin viettelystä, sillä hän toivoi tekevänsä mieliksi isännälleen, joka häntä palkitsi; ja samaa voi kaikesta hänen häijyydestään huolimatta sanoa rouva Jewkesista. Mutta mitä vaikutinta on isännälläni nähdäkseen näin paljon vaivaa paholaisen työssä? — Jos hän rakastaa minua, kuten sitä valheellisesti nimitetään, täytyykö hänen senvuoksi virittää minulle ansoja tärvelläkseen minut ja tehdäkseen minut yhtä pahaksi kuin itsekin on? En voi käsittää mitä hyötyä hänelle voi koitua minunlaiseni tyttö-poloisen saattamisesta turmioon. — Kieltämättömästi olen arvoton olento. Minua sanotaan kauniiksi, mutta eikö niin ollen herrasmiehen tulisi pitää kunnollista palvelijaa rikollista porttoa parempana? Ja täytyykö hänen sitä vakavammin yrittää minua vietellä, koska pelkään vietellyksi joutumista ja mieluummin tahtoisin menettää henkeni kuin hyveellisyyteni.
Niin, nämä ovat kummallisia asioita! En voi niitä selittää; mutta varmaankaan ei kukaan väitä näillä komeilla herrasmiehillä olevan muuta kiusaajaa kuin heidän oma häijy tahtonsa! — Tämä ilkeä isäntä saattoi juosta tiehensä luotani, kun pelkäsi palvelijainsa mahdollisesti huomaavan hänen viheliäiset yrityksensä siinä surkeassa komerojutussa. Mutta on ihmeellistä, ettei hän kavahda kaikkinäkevää silmää, jolta hänen kurjan, juonittelevan sydämensä salaisimmatkaan aivoitukset eivät voi olla kätkettyinä! — Mutta mitäpä nämä surulliset mietiskelyt hyödyttävät? Hän on häijy ja häijynä pysyy, ja on määrännyt minut laittomien yritystensä uhriksi, jollei Jumala, johon luotan ja jota joka hetki rukoilen, sitä estä.
TIISTAI JA KESKIVIIKKO.
En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.
Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" — "Hyvä viittaus", vastasi hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan merkkinä, — minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka kaupunkiin".
Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin hauska." — "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. — "Sanoinhan vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". — "Eipä olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja kaupunki".
"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu ketään vahingoittamaan.
Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin onkia, jos tahtoisin.
"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin minä. — "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin tällä kertaa, vakuutan sinulle". — "En tarkoittanut mitään pahaa", virkoin minä, "en tosiaan". — "Salli minun sanoa sinulle", tivasi hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä tuli pian perässäni.