Vielä näkee sydänmailla näitä asumusten yksinkertaisimpia. Metsämajoissa vielä niittymiehet ja eränkävijät asustavat rakovalkean lämpöisissä, ja Sotkamon Juurikkalahdella tapaamme vanhan eukon, joka kesäkautensa viettää vapaana metsänerakkona kuusenjuurisessa kodassa, laitellen luutia, pesimiä ja tuohisia.
Metsäteiden varsilla näkee silloin tällöin vielä varsin vaatimattomia uutisasumuksia: ahtaassa korvenaukeamassa on matala pieni-ikkunainen sauna ihmisen tyyssijana, saunan vierellä puusuoja, taampana pieni navetta, aholla keskeneräinen pirtinsalvos, ja kantoisessa kivikossa muutamia perunapenkkejä, päivänpolttama ohratilkku sekä harvaan taiminut, poutinut naurismaan sirpale. Siinä korvenraivaajan raadannan tulos ja elämäntyö, ympäröitynä karkealla risuaidalla.
Saunasta päästiin savupirttiin, isoisempaan asuntoon, joka entisaikaan oli kaikkien kotina.
Vielä nytkin salomaita kierrellessä tapaa pitkillä perukoilla joissakuissa taloissa tällaisen nokisen isienpirtin. Harmaa honkainen savutorvi, joka harjan yli kuvastuu taivasta vasten, viittaa heti muinaisiin aikoihin, pienet omituiset ikkunat katselevat, kuin päivänkiloa sirristellen, nykyistä maailmaa, ja oven avattua tulvahtaa pirtistä savutuntuinen kotoinen lämmin.
Hauskimman, muinaisaikaisimman haikupirtin tapaamme Lentiiran Änätinpäässä. Vaikka ei pirtti olekaan sen vanhempi kuin vuodelta 1847, on sillä kuitenkin oma vanha leimansa. Pienet erimuotoiset ikkunat — kolmiruutua, neli- ja kuusiruutua, neliötä sekä seisovaa ja makaavaa suorakaidetta — antavat näköä laajoille harmaille seinäpinnoille. Matalan puolitoistametrisen oven kautta käydään kyyristyen pirttiin. Siellä suuri harmaakivinen kiuas, korkea kurkiaisten ja pilaripalikkain kannattama kaartolaki, monilukuiset orret ja leveät penkit sekä pitkä pöytä. Pirtissä on mustien seinien ja karstaisen laen laatima rauhallinen hämäryys, johon pikku ikkunoista tulvehtiva aurinko luo kodikkaat kisapellot kepeäjalkaisille tomutanssijoille sekä lattialle lämpöiset valotarhat kissavanhuksen loikoiltavaksi. Savupirtin hirsialustainen patsaaton kiuas ei ole kovin vanhaa tekoa, mutta esim. Kiannan Vuokilla, Kiholla, näemme hauskan muinaisaikaisen savukiukaan. Siinä on honkaisista pankonalasista ulkoneva liesi ja kyljessä luvaslaudat, kolkassa paksu puinen patsas ja patsaasta seiniin ulottuvat orret, vielä kattilakoukut ja haahlaorret, kaikki vanhan savukiukaan osat.
Rajapitäjissä on vielä joitakuita muitakin savupirttejä. Niin Vuokin Saarivaaralla, Kyllölässä ja Kaariahossa, samoin Pesiöllä jossakussa pikkutalossa sekä Kuhmon Maanselässä. Ja muutamissa sydänmaiden pienissä mökeissä näkee savukiukaan vielä Puolangallakin ja Hyrynsalmella, Paltamon Kivesjärvellä sekä Kajaanin Murtomäellä ja Sotkamon salomailla.
Suuria sukutupia ovat monet nykyisetkin ulos savuavat pirtit. Semmoisia kuin Ristijärven Pyhännällä Klemetin asuinpirtti, joka on seiniltään yli yhdeksän metriä. Se onkin oikein juhlallisen laaja suurtupa, jossa on tilaa emännän ja isännän liikkua, talonväenkin työskennellä. On pirtissä korkeuttakin: laki on keskeltä lähes puoliviidettä metriä lattiasta. Pirtin mukainen on uunikin,joka on kuin pieni huone, neljä metriä sivuiltaan, ja sen tulipesä on kolmatta metriä pitkä, puolitoista leveä, yli puolta korkea. Semmoisia ovat suurpirttien uunit, 40 isoa leipää sopii tähänkin kerralla paistumaan. Uuni on pirtin ikäinen — pirtti on rakennettu 1833 —, paasista muurattu ja Ristijärven ensimmäisiä savupiippu-uuneja. Nuoremmissa pirtinuuneissa on useasti holvaus lieden yläpuolella, ja kiukaan ulkokolkassa on Länsi-Suomen takkaa muistuttava syvennys, peräpohjolainen piisi, jossa talvi-iltasin poltetaan valaisevaa lämmittävä pystyvalkeata.
Kovin vaatimaton on kainuulaisen pirtin sisustus, semmoinen vain arkipäiväinen sydänmaan asunto, jossa kaikki kotoiset toimet tehdään: syödään ja juodaan, tupakoidaan ja syljeksitään lattialle, istutaan ja maataan, sairastetaan ja kuollaan sekä kosteat vaatteet, sukat, kintaat ja kengät, kuivaillaan, keitot kiehautetaan ja leivät, piirakat, kalakukot leivotaan ja paistetaan, kudotaan, kehrätään ja tehdään miehisetkin pirttityöt, lapset liekutellaan, eläimet teurastetaan, ja talvisin hevoset ovipuolessa käytetään appeella ja tarpeen tullen kengitetäänkin.
Leveät penkit ovat pitkin seinävieriä, Paltamon Mieslahden Heiskalassa on yli 6 m pitkä, 73 cm leveä honkainen sivuseinän penkki, ja peränurkassa pitkä pöytä, toisinaan vanhaa sydänmaan mallia: jalkapari kuusenjuurakosta veistetty, kansi tukevasta hongantyvestä. Istuimina on pitkäpöytärahi, nelijalkajakkaroita, pyöreitä honganpölkkyjä ja puunjuurista koverrettuja palleja, harvoin selkänojallisia tuoleja. Joskus on karsinassa taikka ovinurkassa tai uunin kupeella leveä, laudoista naulattu sänky jonkun vanhuksen taikka sairaan leposijana. Talvipakkasilla useasti loikoillaan uunilla, ja entisaikaan naiset toisinaan kiipesivät kiukaalle kehräämään ja karttaamaan.
Pirtin lukuisilla orsilla on kaikilla tehtävänsä. Paksut orret oven yläpuolella ovat halko-orsia ja tarvispuiden kuivaustelineitä, päreorret karsinassa päreitä varten, koukkuorsi lieden päällä patakoukun ripustimena, kinnasorret keskipirtillä kintaiden kannattajina, sitten on vielä leipäortta, tupakkiortta sekä monia vaateorsia huiveille, esiliinoille, hameille ja muillekin pukineille. Lisäksi pidetään vaatteita nauloissa seinillä: miesten takkia, puksua, lakkia, liiviä sivuseinällä, naisten hametta, röijyä, esiliinaa karsinapuolessa. Peräseinällä pidetään leipomavehkeitä, peränurkassa ikkunankorvallisissa miesten työkaluja. Kangaspuiden, väävistoolien, tilapäinen paikka on kesällä sivuseinän puolessa, talvella karsinassa.