Maassa asui maanhaltia, joka joskus nähtiinkin. Jossakussa talossa se näyttäytyi sarkatakkisena, nahkalakkisena ukkona, toisessa taas "isona akanhomerona", kolmannessa tiukua helistelevänä "Tiuku-akkana". Toisinaan oli maanhaltia pahanlainen möykkääjä ja rauhanhäiritsijä. Niinpä Hyrynsalmen Toivolassa haltia aina yöllä piti röykettä, ja Kaartilassa se pirtin pöydän takana usein kuorsasi taikka kämmenellään läjäytteli pöytään. Maanhaltian väkeä oli maahinen, jota asusti maassa kaikkialla ja saattoi tarttua ihmiseen yhdeksänlaatuisena rupena ja rokahduksena. Monissa vanhoissa taloissa oli elättipuita, joiden juurelle vietiin maanhaltialle uhria. Niin Murtomäen Matalissa isoa kartanokoivua "piettiin niinkuin jumalana". Samoin Sotkamossa, Suonenvaaran Kilpelässä oli pihamaalla kolme isoa koivua ja pyhiä pihlajia, sen aikaisia kuin talokin ja niin pyhänä pidettyjä, ettei niistä oksaakaan saanut katkaista. Puiden juurille vietiin lehmästä ensi juustot ja maidot sekä kekrinä viinat ja kaikenlaiset ruo'at ja Mikkelinä mikkelipässin luut. Siitä karja hyvästi "lykästi" ja talous menestyi. Nyt on koivuista vain kannot jäljellä. Sillä kun talon vanha äijä, 90-vuotias Heikki Kilpeläinen, kolmattakymmentä vuotta takaperin kuoli, jäivät "elättipuut" hoitajatta ja palvojatta ja kuolivat nekin. Vain pihlajat vielä seisovat aittojen luona. Pyhänä pidetty pihlaja oli myös Jonkerin Sepposen pihamaalla.
Metsässä asui metsänhaltia, joka toisinaan nähtiin esiintyvän karvaisena ukkona, Heikkis-Juuso oli sen kerran helatorstaina nähnyt pikku-ukkona metsolla ratsastamassa. Metsänhaltia liikkui niitä polkuja pitkin, jotka sydänmailta toivat taloon, sentähden ei metsäpolulle saanut sytyttää tulta eikä rakentaa taloa, eikä asettua niille makaamaan. Haltia ei sallinut. Metsänhaltian alaista oli metsänväki, mikä "erinomattain asusti muurahaispesissä". Metsänväessä oli semmoinen hiimosti, jotta kun metsänvarpukin vain sipaisi silmää, niin että siitä hiukan häpsähti, silloin heti tarttui siitä metsännenä ja teki silmän kipeäksi ja vaati parantuakseen havulla hautomista. Metsänväki oli vahvaa väkeä, ja sen apua käytettiin etupäässä karjanhoito- sekä metsästystaioissa. Metsänkävijät kalvoivat reiän ison muurahaiskeon lävitse etelästä pohjoiseen ja pujotteliutuivat siitä kaikkine metsästysvehkeineen kolme kertaa. Varsin kärkästä oli metsänväki saattamaan ihmiseläjäin piteet metsänpeittoon, jos pahat naapurit vain pyysivät siihen sen apua. Niin saattoi se kätkeä karjan, ettei löydetty, vaikka karja oli vain "aivan aijan takana", taikka taas sorkitteli metsässä kiertäen yhtä puuta, niin että valtainen polku hiertyi kankaaseen. Ei ollut tavallisissa ihmisissä metsänpeitosta päästäjää, piti kutsua tietäjä, joka saattoi metsänväkeäkin vallita. Tietäjälle metsä puhui, mihin karja oli kätkettynä, ja oikea tietäjä heti tiesi, onko karja metsänpeitossa, vai muuten vain hukassa. Muutamat tietäjät käyttivät apunaan kalmanväkeä, joka sitten pakotti metsänväen päästämään karjan vapaaksi. Ottivat kalmalaudan ja sillä mittasivat yhdeksän pituutta vainion veräjältä karjapolkua metsään käsin, kohottivat kolme närettä juurineen ylös ja vuolivat kolme hopeasilparetta juurien alle ja loitsivat:
"Päästä, mehtä, meijän elukat! Vuolen kullat kuunikuiset, hopeat iänikuiset näreelle tammiselle, Mehtolan kuninkaalle."
Toiset käyttivät saunan- ja riihenhaltian apua, ottivat kadonneen lehmän kaulaimen ja veivät sen riihenkiukaalle sekä asettivat saunankiukaasta noudetun häkäkiven siihen painoksi. Jotkut "ottivat metän vangiksi, jotta sen täytyi päästää". Vanhalla tylsällä puukolla käänsivät he lehmän jalansijan toisinpäin, kotiin käsin ja pyöräyttivät puukon metsäveräjäpuun ympäri kolme kertaa sekä vetäisivät metsäpolun vieressä kolmihaaraisen katajan solmulle. Silloin oli metsä vankina ja laski lehmät vapaiksi, ennen kolmen päivän kuluttua. Muutamat taas panivat "pirun pihtiin". He sitoivat punaisella langalla metsäpolun yli kolme koivua latvoista yhteen, tekivät lankaan kolmisoppisen solmun ja panivat siihen kolme muurahaista, taikka panivat hamppuharjan kannonpäähän pystyyn ja sitoivat punaisella langalla ristiin harjanterälle asetetun, mutkalle taivutetun leppävarvun, ja sitä hamppupunontaisella tiukkasivat, jotta "päästäkkö pois!" Muutamat tietäjät tekivät selkänsä takana tuppivyöstään osmansolmun ja heittivät sen lehmänparteen, muutamat piirsivät leppäpalikkaan tursaansydämen ja asettivat palikan metsäpolun ylitse latvoistaan sidottujen koivujen "vahvistukseksi". Jotkut taas vain kutsuivat lehmiä kotiin, kolme puunjuurta kun oli päällekkäin koholla yli polun, niin niiden alatse tpryityttivät:
"Tpry, tpry, Kirjo, tpry, tpry, Karjo, tpry, tpry, haikea Haluna!"
Mutta Hautamäen Kaisa-Reeta sivalsi vain hameen päältään, ruopsaisi sillä karjapolkua ja ärjäisi: "Se nyt on saatana… Mikä perhana on kun ei löyvy!" Sitten otti muori polulta kiven ja toi sen lehmän parteen. Ja löytyipäs heti lehmä!
Monesti mainitaan metsänhaltiaa rumanhengen, metsänmörön, jopa pirun nimellä. Joskus tekivät metsämiehet pirun kanssa urkon, että saivat lintua niin paljo kuin vain halusivat, ja peuroja ajoi piru aina Pyhältätunturilta asti pyytäjän saataville. Mutta sitten määräpäivänä tuli piru noutamaan itsensä urkkomiehen. "Piru" oli itsekin ahkera erämies, koirineen kulki synkkiä korpia ja ampui metsänviljaa. Kivikiekin ukko oli kerran kuullutkin pirunkoiran haukkuvan. Metsästä kuului kiihkeä viukutus, mutta ei näkynyt mitään, ei jälkiä ei otusta. Ja sen mukaan kuin ukko eteni metsään, kaikkosi viukutuskin ja vilja sen seurassa. Piru sitä itse ammuskeli. Mutta jos ukko olisi siunannut, ei piru olisi saanut mitään. Saarenpään äijä oli kerran ampunut oravan pirunkoiran haukusta, mutta kun oli sen kanssa mennyt metsäsaunaan, ei äijä saanutkaan yörauhaa, niin oli saunassa räikätty. — Väliin kummitteli korvenhaltia metsästäjälle, niin että ajoi selkosen täyteen karhua, sutta, peuraa, mutta kun metsämies aikoi ruveta niitä ampumaan, muuttuivat ne miehiksi ja sitten käärmeiksi, jotka rupesivat päälle yllättelemään. Silloin oli parasta ottaa jalat alleen.
Metsänhaltian palvontapaikkoja oli, paitsi muurahaispesä, myöskin tapionpöytä eli tapionkämmen ja kesyen- eli kesionkanto. Tapionpöytä oli lyhyehkö näre, jonka latva oli tasainen kuin pöytä tai kämmen, ja oksia oli rungossa "tuhansittain". Sille asetettiin metsälle annettavat lahjat. Metsänpeiton päästössä sitä joskus käytettiin, ja syyhyä sekä ajoksia siihen ajettiin ja toisinaan taiteltiin siitä oksia maitopyttyjen pesuveteen, joskus leikattiin sen latva puurohärkkimeksi. Vietiin myös ennenkuin itsekään maistettiin, juustoa ja vasikanlihaa sen juurelle "kaikille kateen silmille". Kesyenkanto oli ikivanha kuiva tervaskanto, joskus maailmassa palanut reikiin ja koloihin, sydän vain jäänyt pystyyn tikottamaan. Siitä emännät ottivat tervassäleitä karjaa keväällä ulos laskiessaan, siitä tietäjät kiskoivat kylvyn lämmityspuuta, ja hautalonki hakkasi siitä pilkkeitä, kun tervahauta oli pileessä.
Läheistä sukua metsänväelle oli kallionväki, joka oli "kaikkein vahvinta väkeä", ja kalliossa myös asui "se vanha piru", semmoinen rumahenki, joka oli joskus vanhoille näytteliytynyt. Selkosissa kun oli paljon vaaroja, niin niissä se asusteli, ja ihmisiä pelotteli, niin että tarttui semmoinen nihkota, jonka vain oikein lujaluontoinen tietäjä saattoi ajaa pois.
Kivikiekin ukko taas karkoitti kalliolaisen asunnostaan, niin että ampua paukautti peuraväljällä pirtin sillan alle. — Taitavat tietäjät ottivat vuoresta kallionväen avukseen, mutta se oli "niippusampaa" hallita kuin metsänväki.