Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo, Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä, Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.), Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala. Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.
Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.
Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin, jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille." Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu, miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin. Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa, Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, kartanon, vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa. Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa, karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan, mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen" ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen "Niemipeltoa".
Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi, tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan — useasti oman salvamansa makuuaittansa — otti eroava poika talosta matkaansa.
Irtain omaisuus,maanpäällinen: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät, eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun mukaan, ja sitten pantiin arvalla, kuka minkin osan sai. Mutta metsiä, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä elettäessä saanut.
Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa, maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.
Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille, eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki tekemöisissä ja miesten raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään, jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä, kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat. Miehelään mennessään saivat tyttäret heti myötäjäisensä, jotka olivat "niinkuin alkuantoa". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta, mutta makaukset ja pitovaatteet vaatearkkuineen sekä rukin sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin jäljestä perintölehmän ja -lampaan. Niinkuin sanottiinkin:
"Turkit, veltit laitettiin, lehmät, lampaat annettiin."
Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä, 3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia, piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu, päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia. Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.
Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle. Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä". Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän sukunimen.