Valmiina piti haudalla olla jo kymmenlukuiset tervatynnyrit, lujasti vannehdittuina ja turvotettuina. Jo kevättalvella oli miehissä niitä tehty, kuivailtu kimpipuita pitkät ajat pirtin orsilla. Palkkamiehilläkin monesti täytyi tynnyreitä teettää, kun ei itse kaikkiin ennätetty, ja tavattoman sukkelia olivatkin jotkut niitä veistelemään. Niin Keräs-Jussikin, Puolangan Auliolla, oli päivässä tekaissut kaksitoista tynnyriä. Mutta Jussi olikin tehnyt niitä ryyppypalkalla, oli saanut joka tynnyriltä, mikä valmistui, heti kaksi hyvää viina-ryyppyä.
Hyvällä ilmalla, tyynellä säällä paloi hauta hyvästi, "niin meni kuin paistikas", ja tervakin tuli paljon parempaa ja notkeampaa, kun saatiin pitää hautaa ohuemmassa multapeitossa. Mutta tuulella täytyi peittoa paksunnella, ja terva tuli heti jäykempää.
Viikkokauden, kauemminkin saatiin suurta hautaa kydetellä. Yötä päivää piti valvoa, ettei vain tuli pääsisi ominpäisiin töihin. Tarkenikin siinä, päivällä varsinkin, kun tuli kuumotti alla, ja päivä paahtoi päällä. Tervasavussa saivat hoitajat hääriä, karkeaa katkua tuontuostakin vetäistä henkeensä. Mutta se huuhtoikin kaikki taudit pois rinnasta ja keuhkoista. Ei silloin tiedetty, jotta keuhkotautia on olemassakaan, eikä tarvinnut juosta ostelemassa tohtoreilta lääkelappuja.
Sitten kun tervantulo tyrehtyi, tukehdutettiin tuli, peitettiin koko hauta mullalla ja poljettiin tiukkaan, jotta palo sammui. Siitä saatiin haudan sydämestä koko kasa hiiliä eli sysiä jo polttaessa oli niitä useat erät otettu haudan paltosta — ja pantiin ne säilöön katollisiin kopperoihin haudan luona. Tynnyreistä laskettiin erittynyt vesi pois ja sija täytettiin tervalla ja tapit iskettiin lujasti kiinni. Niin olivat tynnyrit matkavalmiita. Monesti niillä olikin aika matka edessä, hauta saattoi olla salolla peninkulmain päässä, pahojen taipaleiden takana, ennenkuin päästiin selville vesille, joilla saattoi tervavene liikkua. Maata myöten kuljetettiin tervatynnyrit palkkuussa, pantiin tynnyri jyränä pyöriä kopsottelemaan hevosen jäljessä. Tynnyrin pohjiin iskettiin palikat, palkuspuut, joiden keskessä oli ulospäinen oksantynkä napana, mikä sopi pyörimään aisojen päässä olevassa reiässä. Sileillä mailla sonnustettiin kaksikin tynnyriä peräkkäin, pantiin vain lisäkappaleet, lyhyet-aisat, jatkoksi ja niiden väliin toinen tynnyri. Hyvin tehtyjä, vahvasti vannehdittuja piti tynnyrien olla, kestääkseen pitkien matkojen kovia koluutuksia. Useasti kyllä vanne pimpahti poikki, taikka lohkesi uurre, mutta siitä ei auttanut huolia, täytyi korjata ja taas koettaa. Tervat täytyi saada selville selille. Soisilla mailla kierivät tynnyrit yhtenä mutapölkkynä, ja järvien ylitse soudettiin ne lauttana.
Niinpä sitten monipäiväisen ponnistuksen perästä, monen uupumuksen ja hikoilun jälkeen saatiin tynnyrit kulkureitin varrelle. Ja se oli siinä kesä- ja heinäkuun rajoilla.
Mutta tästä erämaan tuotteelle vasta taival alkoikin. Tynnyrit aseteltiin pitkiin, kapeisiin tervaveneisiin. Kaksikymmentä, viisi- ja seitsemänkinkolmatta tynnyriä laskettiin veneeseen pääksytysten kolmeen riviin, kaksi vierekkäin pohjalle, yksi päälle niiden jauraukseen. Vahvat varppeet vielä vitsastettiin ja tilkittiin laitojen korokkeiksi, ettei vesi tuulella selkiä laskettaessa läikähtelisi veneeseen. Varattiin vielä veneeseen räpeet ja hattulaudat, joita tarvittiin kovissa koskissa varpelautojen lisäksi. Eväsvakat, kirveet, vitsarakseja ja muita matkararpeita heitettiin vielä mukaan.
Ja niin antauduttiin "Oulua soutamaan". Kolme henkeä lähti tavallisesti matkaan, yksi perässä huopaajana, kaksi kokkapuolessa soutajina. Useasti oli toisena soutajana naishenkilö, ja kuhmolaiset monesti tekivät Oulun matkansa vain kaksin miehin, jopa joskus vain nainen soutamassa. Olikin Kuhmon etäisimmiltä kulmilta, Lammasjärven taikka Lentiiran perukoilta, Toppilansalmen tervahoviin matkaa, samoin Kiannan Juntusrannalta ja Vuokin syrjäisistä sopukoista, joista jo yksin omalle kirkolle karttui viisin, kuusin peninkulmin. Pari, kolme, neljäkin viikkoa tärvääntyi tervamatkalla. Oulujärvi teki useasti pahimmat viivytykset: vastatuulen jos nosti, niin sai sitä päiväkaupoin kiskoa. Nostipa se joskus semmoisen myräkän, ettei ollut selälle päiväkausiin lähtemistä. Mutta kun sattui myötäiset purjetuulet, silloin kelpasi meneskellä. Airot vedettiin sisään ja neliskulma-purje nostettiin mastoon ja alettiin viilettää. Laulellen laskettiin vesiä, että kokka kohisi.
Mutta koskissa vasta vauhti annettiin, kun oli semmoinen koski, jota täysineen saatettiin laskea. Monet kymmenet kosket olikin matkalla, toiset oikein äkäisiä ja pystyjä. Muutamat olivat niin vähävetisiä, että täytyi rahtiveneillä viettää osan lastia alas, ja kovimmissa paikoissa piti turvautua laskumiehen apuun. Niin varsinkin Oulujoen kuuluissa koskissa. Siellä keräytyikin koskenniskalle väliin sadoittain tervaveneitä odottamaan vuoroansa, joka suunnalta kun oli tulijaa: Kuhmosta, Sotkamosta, Kiannalta, Hyrynsalmelta, Ristijärveltä, Puolangalta, Paltamosta. Jotkut vanhat oulunkävijät uskalsivat lasketella omin neuvoinsa.
Oulussa saatiin sitten tervat rahaksi, mutta monesti meni suurin osa rahoista talvella otettujen tavarain maksuksi, vain vähäisen rippeitä jäi kotiin vietäväksi. Halvassa hinnassa osasivat tervaporvarit pitää korven kansan vaivannäöt, joskus maksoivat vain yhdeksän markkaa tynnyristä.
Sitten alkoi ankara paluumatka: vastavirrat ja vastaiset äkeät kosket. Vene oli tosin tyhjä, mutta oli siinäkin puskemista ja sauvomista. Kovissa koskissa täytyi kahden miehen rantoja kulkien kiskoa jukoköydestä, kun kolmas ohjasi rompsista rannalta käsin taikka sauvoi veneessä. Pyhäkosken ohitse piti veneet vedättää hevosella maata myöten, samoin, ennen "hissin" rakentamista, Ämmän ohitse. Jopa alas mentäessäkin saivat Kajaanin pikkukaupungin hevosmiehet ansiota kärrätessään ylimaan ukkojen tervatynnyreitä Koivukosken niskasta Oulujärven rantaan. Kiannan miehet ja muut sen suunnan tervaukot säästyivät tästä, he kun kulkivat Kiehimäjokea.