Tervavene on, ainakin nimeltään, kautta Suomen yhtä tunnettu kuin sen soutajakin, Kainuun "tervakoura". Se on omituinen vene, pitkä, kapea suikelo, joka ylpeänä nostaa pitkää nokkaansa ja kopeana peräpuoltaan kohottaa. Joki ja terva, kuohuvat kosket ja ukkojen äly ovat sen yhdessä keksineet ja kehittäneet.
Tavallisen tervaveneen pituus on kyynärää vaille kahdeksan syltä, eli noin 13.5 metriä, leveys pari kyynärää eli 12 dm, syvyys noin puoli metriä. Sitä pitempi alus ei Kajaanin "hissistä" mahtuisi uimaan. Ennen ensimmäiset tervapurret olivat olleet vain viissylisiä purtilolta. Veneen runkona on kankaan petäjästä juurineen hakattu emäpuu, jonka juurikokka käpertyy keulakippuraksi, ja vielä koko kokkapuoli sylen pituudelta kohoutuu ylöskäsin niskasta alkaen. "Hyvän veneen keula nousee hyvin keilavasti ja sitten puolen metrin päässä nokasta vielä hurjasti kohahtaa ylös." Peräpuoleen on liitetty petäjäinen perijatko, juurikkakoukero taikka lengon puun kappale. Nelisylisestä, vahvasta petäjätukista sahataan — ennen kirvein ja kiiloin halottiin — veneenlaitalaudat ja liitetään niitä kaksi aina pääksytysten, pitkät limit keskikohdalle venettä. Kolme lautaa asetetaan reunatusten veneen syvyydeksi. Lautojen käyristämiseen on venemestarilla omat keinonsa: asetetaan lautapari syrjittäin kentälle seiväsparien väliin, haudotaan varilla vedellä ja tulella lämmitellään ja taivutetaan toinen laita toisaalle, toinen toisaalle, väännetään pihteihin ja kiristetään tarpeeksi kieroiksi. Sitten tulella kuivataan laudat taivutuksiinsa. Siitä ne sovitetaan, limitetään, salvattimilla puristetaan ja naulataan paikoilleen. Kaaret tehdään kuusien käyristä, jotka hautomalla, sujuttamalla sovitetaan sijoilleen. Kaksikolmatta kaarta tarvitaan veneeseen ja vielä piestinkaaret erittäin perään ja keulaan.
Istuinsijoina on veneessä perälauta huopaajalla sekä teljot ja lempilauta soutajilla, ja pohjassa on jalkuteljo.
Täydessä panoksessa, 25-27:llä tynnyrillä laskettuna, tarvitsee tervavene laitainsa korokkeiksi leveät varppeet, jotka kiinnitetään vitsoilla tiukasti parraspuihin. Kovissa koskissa pitää vielä laitoja korottaa hattulaudoilla ja räpeillä, jotka vitsastetaan vuorostaan varppeisiin. Vielä kuuluu veneen tarpeisiin nelikyynäräiset airot, kolmikyynäräiset huoparimet sekä seitsen- ja puolikyynäräinen perämela. Sitten on 5-6 sauvointa ja nelisylinen rompsi sekä köysiä, joilla venettä koskissa kiskotaan vastavirtaan. Myötätuulessa nostetaan pintan viereen 7-8-kyynäräinen masto, johon levitetään iso neliskulmainen purje, ylhäältä raakuun sidottuna, alhaalta joikuun kiinnitettynä. Vettä viskataan veneestä auskarilla.
Suuritöinen laitos on tervavene, parilta kolmelta mieheltä kuluu viikkokausi sitä rakentaessa.
Samaan tapaan kuin tervavene, tehdään muutkin veneet, ovat vain pienempiä, kolme-, neljäsylisiä soutu- ja nuottaveneitä, sekä vähän liehkeämpilaitaisia, sivut eivät nouse niin jyrkästi kuin tervaveneen, joka on "purnumpi", mutta keulapuoli nousee samoin niskoiltaan ja perä samoin kipertyy.
Useissa taloissa tehdään veneet itse, mutta on joka kulmakunnalla taitavia venemestareita, jotka kesäkaudet rakentelevat pursia kotitanhuallaan. Semmoisia vanhankansan veneseppiä oli ennen Kiannan Vuokilla Kinnulais-ukko ja Kyllösen Jussi, joista edellinen oli valmistanut satakunta tervavenettä; semmoisia oli äskettäin kuollut Oilingin Hermanni, Seitenoikean alla Ristijärvellä, satojen tervaveneiden ja pikkupursien rakentaja; semmoisia oli Taneli Seppänen, Kalliolahden Heikki ja Jonna Heikkinen Lentiirassa. Seppäs-Taneli oli koko ikänsä tehnyt veneitä, jopa "tuhatsotalla", kulkenut rajan takanakin niitä rakentamassa. Nykyisiä veneseppiä on esim. Lassi Tolonen Hyrynsalmella, Matti Heikkinen Lentiirassa ja Härkös-ukko Ristijärvellä.
Selkosien kesäpolkuja myöten kuljetettiin tavaroita rentuilla, ellei niitä selässään kannettu. Näreisten, puolikolmattasylisten aisojen käyrät, janhuksiset perät laahasivat jalaksina maata myöten. Jalaksiin oli isketty kaplaspari, jotka oli yhdistetty poikkipajulla, samoinkuin käyrä häntäpääkin. Pajujen varassa olivat liisteet, ja liisteille laskettiin kuorma. Jauhoja vedätettiin tämmöisellä kesäreellä, ja tervahaudalle ajeltiin sillä murakuormia, ja "se oli kaikkein paras reki mäteikköisellä tiellä".
Kotipihasilla koluuteltiin puukärryillä, lantaa vedätettiin pelloille taikka toimitettiin muuta kotiajoa. Paksusta mäntylankusta oli parin pienan avulla koottu isot pyörät koivuisine rumpuineen. Paksu akselikin oli koivusta veistetty, rautakisko vain latvan alapuolessa. Kuusisten aisojen juurikkakokat oli kiinnitetty akseliin, ja aisojen varassa oli erikseen tehty lava. Tällaisia sydänmaan ajopelejä käytetään vieläkin muutamissa rajaseutujen taloissa.
Talvisin päästiin paljoa paremmin liikkumaan. Hypättiin suksille vain ja hiihdettiin halki lumisten erämaiden, eikä silloin miehen matkaa estänyt mikään.