Kesäkautensa on koltta ahkera kalamies, joka kaiket iltansa kalajärvellä rujuaa, taikka elelee Jäämeren kalastamoilla, mutta talven ajaksi hän taas muuttuu yhtä ahkeraksi poromieheksi, joka kaitsee lukuisia laumojaan jäkäläkankailla ja tekee pitkiä raitoretkiä Lapin erämaissa.

Kolttien porotokat eivät ole niin suuret kuin Ruotsin ja Norjan tunturilappalaisten monituhantiset porolaumat. Niemimaan itäisen ylänköseudun suurilla jäkäläkankailla elelee kyllä muutamia suuria poropohatoita, jotka paimentelevat tuhatlukuisia laumoja, mutta länsipuolen järvirikkaissa erämaissa asustavien poromiesten karjat on laskettava vain muutamissa kymmenissä ja sadoissa. On lännessäkin sentään joitakuita hyvinvoipia poroisäntiä. Niinpä Suonikylän suurin pororuhtinas, Olssin Pedar, Moshnikow, takavuosina kierteli 800-päisen porolaumansa kanssa aina Suomen rajoja myöten, ja nyt hänen leskensä hoitelee neljääsataa sarvipäätä. Koimi- ja nelisataisia tokkia paimentelevat myöskin suurisännät, Vaiskin Mahtvei, Kuosmin Illep ja Ivtsa Feodorow, ja Huoterin Illepillä on poikiensa kanssa yhteensä viitisensataa poroa. Monella on taas sata ja parisensataa sarvekasta, mutta on sitten useita köyhiä, viidenkymmenen ja parinkymmenen omistajia, jopa joitakuita pätöisiä raukkoja, joilla on vain viisi, kuusi vaivaista hoidokkia. Parhaat ja komeimmat porokarjat Suomen rajamailla sanotaan olevan vasta mainitulla Kuosmin Illepillä sekä Oudan Kuosminilla, joka asuu kesäisin Hirvasjärvellä. [Nämä poromäärät oli koltilla ennen maailmansotaa. Nyt ei heillä enää ole niin suuria karjoja, sillä maailman suuri myllerrys on kolttienkin, niinkuin koko Lapin ja lappalaismaailman porokannan hävittänyt melkein kymmenenteen osaan entisestään, vieden monilta poromiehiltä karjan sukupuuttoon. Niinpä Kittilässä esim. oli ennen sotaa lähes 13,000 poroa, nyt tuskin paljoakaan päälle tuhannen. Nälkää ja puutetta nähtäessä on porot syöty ja myyty, vieläpä varastettukin.]

Kesänsä saavat porot viettää omassa vapaudessaan niemimaan suurilla jängillä ja tuntureilla, ja kiertelevätkin ne äärettömät saloseudut ristiin ja rastiin aina Jäämeren rantoja sekä Suomen rajaseutuja myöten, monesti kulkeutuen kauas Suomen sydänmaillekin. Joillakuilla koltilla on kyllä jonkunlainen aitauksentapainen kesäjärviensä seutuvilla, jossa porotokka saa kesäisen vapaa-aikansa laidunnella. Onpa aitauksessa vielä suojaisa poroliakkakin, mihin elukat voivat paeta pahinta hellettä ja kiusallisia syöpäläisiä.

Elokuun lopulla ja syyskuun alkupuolella lähdetään erämaan laumoja etsimään kokoon, ja kestää se työ viikkomääriä, sillä kymmenin penikulmin saadaan sydänmaita sinne tänne samoilla, ennenkuin karja on koossa. Monissa miehin, mies, parikin aina talosta, lähdetään taipaleelle, mukana pyssyt ja koirat, monen viikon eväät, leipää, suolaa ja kalaa, teetä ja sokeria laukussa ja suopungit olan yli heitettyinä, vielä vahva sauva kourassa. Sillä koltalla on semmoinen usko, että jota isompaa keppiä kantaa porojen etsintäretkellä, sitä isommaksi porotokka kasvaa. Penikulmittain saadaan laukku selässä salomaita saapastaa, mutta kun tavataan ensimmäiset porohärät, maanitellaan ne lähelle, heitetään suopungilla kiinni ja sälytetään eväslaukut niiden selkään ja sonnustetaan johtohihna, labtshi poron päähän; toisen pään lämsän heittää kuljettaja olkainsa ympäri ja saattelee niin poroa perässään. Antaapa johtomies toisinaan pyssynsäkin poron kannettavaksi, sitoen sen poikkipuolin poronsarviin ja niin on elukka totutettu — ensin pyssynpituista seivästä kannatellen — että se taitavasti ja kolhimatta kuljettelee ampuma-asetta puiden ja pensaiden välitse: kääntelee vain päätään ja kallistelee sarviaan sen mukaan kuin kulloinkin tarvitaan.

Jollakulla porolla on kello, kiell, kaulassa, ja siitä hakijat jo kuulevat ja tuntevat omansa, mutta vielä paremmin he tuntevat porot korvamerkeistä, piellji-tieht, saattaen jo etäältäkin sanoa, kenen poro se on. Koko seutukunnan piellji-tiehtit ovat kaikille tuttuja. Muutamilla poroilla on kaulassa korttelin pituinen puulapukka, kiellgal, johon omistajan puumerkki ja risti taikka viisisoppinen on leikattu. Tällaisia käytetään vierailta ostettujen, vierailla pieliji-tiehteillä varustettujen porojen merkitsemiseen.

Johtohärkien joukkoon sitten etsitään erämaasta muitakin poroja sikäli kuin löydetään, ja irtaallaan etumiehen jäljessä juoksentelevat nyt toiset sarvipäät, härät, hirvaat ja vaatimet vasoineen. Koirat ja jälkimiehet vain huolehtivat siitä, ettei yhä kasvava lauma enää pääse hajaantumaan. Monet yöt saadaan erämaissa viettää, maata nuotioilla koovaksen suojassa ja vartioida porotokkaa, joka yöpaikan lähellä jäkäläkankaalla lepäilee ja liikehtii.

Sitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen jäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti vielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä etsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja Muotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin naapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina Akkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen karkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on joitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin useasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata kiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin, kun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä ruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein menetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä laumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa mitään apua.

Syyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla kiima-aikansa, rohkom-aihk, "rykimä-aika", ja poromiesten on huolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos porot metsien vapaudessa pääsevät "rykimään", ovat ne niin villejä, että niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin aivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi turvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan joukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin itsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa, ne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille toinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes toinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan sortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on rykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata möyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee kimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain ennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään sarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja sitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan täytyy lannistua.

Rykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon läheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin vartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla omissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika, lokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot vapaammin laiduntelemaan.

Ei kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön "ikuisille laitumille". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että myytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja kenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset taljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta tavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja lokakuulla aikaisemmistakin poroista.