Omiksi syötävikseen teurastaa koltta, milloin poron, milloin toisen, jo heti siitä lähtien kun saa karjansa syyskodalleen. Eikä yhdestä porosta isolle kolttaperheelle kovin pitkäksi aikaa olekaan pataanpantavaa. Heti kun eläin on paloiteltu, lyödään iso kattila lihaa täyteen ja sitten syödään, minkä vatsa vetää. Ja seuraavana päivänä tyhjennetään taas samanlainen lihakattila, ja niin edelleen ankara keitto joka päivä. Ja kun poro on loppuun syöty, teurastetaan toinen ja taas lihapatain ääressä kylläisinä herkutellaan. Sillä koltta on kuin "sukulaisensa" karhu tuoreen lihan makuun päästyään melkein täyttymätön.
Syyskodan lähellä on koltalla vartavastinen porojen tappotanner, tasainen kenttä jonkun petäjän juurella. Siihen hän taluttaa poron, vetäisee talutushihnan tiukalle petäjän ympäritse ja survaisee suuren puukkonsa, jonn-nejpin, etujalan vieritse suoraan sydämeen, ja siihen poro paikalla keikahtaa. Pehmeäteräinen likainen puukko ei kyllä tahdo paikalla kuolettaa, vaikka sen kuinkakin syvälle sydänlihoihin sysäisi, mutta kirkas kovateräinen suurpuukko surmaa kuin ukkosennuoli. Heti kun poro on kuollut, se nyljetään ja paloitellaan. Sisään, rintaonteloon valunut veri otetaan talteen. Poron rapamaha käännetään nurin ja puhdistetaan, ja siihen ammennetaan kauhalla veri ja mahan suuaukko kuraistaan kiinni. Tämmöisiä verimahoja, vörr-tshovje, säilyttää lappalainen jäädytettyinä taikka kuivattuina talven varaksi.
Poron koipea ei koltta katkaise kantanivelestä, vaan vasta ruumiin läheltä polvitaipeesta, sillä tavoin kun saa jalkajänteistä pitempiä suonirihman aineksia. Syksyllä tapettujen koivet talletetaan semmoisinaan aittaan. Sitten vasta talven joutilaana aikana ne nyljetään, kiskotaan niistä jänteet ja lihat.
Vasta talvikelien tultua alkaa kauppaporojen teurastus. Suuren porolauman isäntä saattaa silloin samalla kertaa taluttaa tappopaikalle surmapetäjän juurelle kymmenkunnankin poroa, toisen toisensa jälkeen. Myytäviksi aiotut porot surmaa kekseliäs koltta niskaan pistämällä, sillä silloin ei veri valu rintaonteloon, vaan jää suureksi osaksi lihaan antamaan sille lisäpainoa. Ja lihavien syysporojen kämmenen leveyden paksuisesta selkärasvasta viiltää perso koltta pitkin selkäkappaleiden reunoja paksut suikaleet omaan kattilaansa, ennenkuin vie ja myy lihat Kuollan ryssille. Norjalaista ei kyllä näin saata pettää, sillä hän ostaa poronlihoja vain paloittelemattomina "kruppeina". [Poronlihasta maksettiin Norjassa ennen sotaa 40-50 äyriä kg:sta. Taljoista saatiin Kuollassa 5 rupl. parista, s.o. härän ja vaatimen taljasta.]
Entiseen aikaan poroja myös lypsettiin syksyllä, kun ne oli kesälaitumilta kerätty, sekä kesälläkin, jos porokarjalla oli kesätalon läheisyydessä oma aitauksensa ja poroliakkansa. Pahkasta koverrettuihin, varrellisiin pyöreihin lypsinkuppeihin, pattshem-nappeihin, taikka tuohesta taivutettuihin varsiniekka poartteihin vedeltiin vaatimista toisensa jälkeen pieni maitotilkkanen kustakin, ja maidosta tehtiin juustoja taikka tallennettiin sitä talven varaksi jäädytettynä poronmahoissa. Viime aikoina on porojen lypsäminen jo jäänyt vähemmälle; jotkut Suonikylän koltat ovat sitä vielä vähin toimittaneet. Pahkaiset komeat lypsinastiatkin ovat jo monelta joutuneet hukkaan.
Syksyllä toimittaa lappalainen hirvaiden kuohitsemisen eli puremisen, kaatskemisen, ja tekee sen hyvin alkuperäisellä tavalla. Ei hän tarvitse siihen teräviä puukkoja eikä tulisia rautoja, ei mitään tervoja ja rasvoja, eikä kuoharin loitsuja, keikauttaa vain hirvaan kentälle ja yksinkertaisesti hampaillaan pureskellen toimittaa koko tehtävän, niin ettei synny vähäisintäkään verihaavaa, karvoja vain saa kuohari tuon tuostakin suustaan syljeskellä. Ja lappalaiset väittävät puremismenetelmäänsä kaikkein parhaimmaksi keinoksi kylmässä pakkasen maassa.
Puremistoimituksella on villistä rajusta hirvaasta saatu lauhkea porohärkä, jierkki.
Porohärät ovat porokarjojen työmuurahaisia, joiden täytyy toimittaa kaikki raskaat ajotyöt. Silloin kun muut porot saavat metsissä talvikautensa kuljeskella ruoanetsinnässä, täytyy härkien myötäänsä olla kiskomassa raskaita ahkioita milloin milläkin suunnalla. Heti kun syystalven lumilla päästään ahkioilla ajelemaan, alkaa porohärkien ankara työaika. Pitkiä viikottaisia retkiä tekevät koltat yli tunturien Jäämeren rannoille, milloin Kuollaan, milloin Petsamoon taikka Norjaan. Omia lapintavaroitaan he vievät myytäviksi ja tuovat palatessaan leipäaineita sekä muita talontarpeita. Norjasta, Kirkkoniemestä, Patsjoen suulta, tuovat he taas palatessaan tavaroita Inarin kauppamiehille sekä tukkiyhtiöille. [Ennen sotaa maksettiin raitoahkion kuormasta Kirkkoniemestä Inariin n. 5 kr.] Samoilla härillä ei kyllä monta tällaista pitkää Jäämeren retkeä tehdä; Norjan—Inarin matkallakin Suonikylän pororaito saa taivaltaa 400-500 virstaa. Parisen tämmöistä suurtaivalta kun talvessa tekee, on siinä jo yksille porohärille tarpeeksi.
Leveillä raitoahkioilla, raidu-kerris, koltta kuljettaa kuormansa, parikymmentäkin härkää kollostettuina peräkkäin samaan pitkään raitoon, perimpänä vielä muutamia varahärkiä tyhjillään astumassa. Hiljalleen jutaa kuormitettu raito eteenpäin, edellä mies hiihtämässä taikka ajamassa, perässä toinen pitämässä silmällä, että kaikki kulkee mukana. Sillä monesti käy niin, että jonkun jälkiporon ahkio sattuu tarttumaan puuhun tai kantoon, ja silloin käy vetäjälle pian hullusti, ellei raitoa pysähdytetä: etupää kun yhä kiskoo, saattaa poro helposti kiristyä kuoliaaksi. Taikka sattuu joku pororaiska kesken matkaa uupumaan, jolloin sille käy, ellei perämies ole huolehtimassa, yhtä kehnosti: se kaatuu ja laahautuu pitkällään mukana ja hirttyy, kun edellä kulkijat vain vetävät. Hirttynyttä, tukehtunutta poroa koettaa koltta saada henkiin siten, että työntää peukalonsa poron peräsuoleen ja sitten panee toimeen tekohengityksen, poron vatsaa ja kylkiä koko painollaan runnoen ja rutistellen; niin hän useasti saakin poron palautetuksi henkiin. Jos taas henki ei palaudu, nylkee koltta poron ja myy lihat norjalaiselle taikka ryssälle hyvästä hinnasta ja hyvänä lihana. — Samoin kaupittelee lappalainen suden tappaman poron raadon sekä semmoisen poron, jonka "nuoli" on iskenyt.
Keveämpiä matkoja, jolloin ei kuormaa tarvitse kuljettaa, tekee koltta komeammalla, selkänojaisella ajoahkiolla, vueijim-kerriksellä, jossa saattaa mukavasti poronnahkoihin kääriytyneenä istua.