Mutta syrjääneiltä on koltta viimeaikoina oppinut uuden ajotavan: porovaljakolla ja saanilla ajamisen.
Siitä on jo kohta kolmekymmentä vuotta, kun tämä merkillinen kulkutapa nähtiin ensi kerran Suonikylässä. Tuli sinne asumaan muuan kolttapoika, joka oli ollut renkinä eräällä iizemskiläisellä Muotkassa, ja hänen luonaan oppinut porovaljakolla ajamaan. Poika näytti heti Suonikylän ukoille ihmeellsen taitonsa: valjasti opetetun härkänsä rinnalle kaksi kylänmiesten poroa ja sitten komeasti ajella laukotteli sinne tänne kylän ympärillä, pitkällä sauvalla ohjaillen ja sohikoiden ajokkaitaan. Koko kylä katsoi kummissaan tätä merkillistä menoa, joka oli kuin suuri ilmestys heidän erämaassaan. Pian ruvettiin itsekin uutta kummaa opettelemaan.
Nyt on koltta valjakolla-ajamisen taidossa melkein yhtä suuri mestari kuin itse iizemskiläinenkin. Korkeakaplaisen pitkän syrjääniläiskelkan eteen valjastaa hän joko troikan, kolme poroa, taikka tshitverkan, neljä, viisi poroa, jopa joskus tshetjoikinkin, kuusikin härkää rinnakkain, toinen toiseensa selkävyöstä sonnustettuina. Länkien sijasta on poroilla pehmeästä nahasta ommeltu, heinillä täytetty länkivyö, keäsas, joka on pujotettu kainaloitse — ei länkien tapaan kaulaan, kuten ahkiolla ajettaessa ja josta käy karvaisesta lehmännahasta leikattu vetohihna, koaraz, saaniin. Selässä rinnan ympäritse on komea leveä selkävyö, joka on länkivyöhön kiinnitetty niinikään komeasti kirjaillulla niskavyöllä. Vasemmalla puolella on valjakon johtohärkä, aang-piel-jierkki, hankapuolenhärkä, toisista hiukan etukynnessä. Sen vasemmalla kyljellä, selkävyöhön ja länkiin napitettuna, päitsiin kiinnitettynä, käy ajajan ohjaushihna, vuojim-labtshi. Muilla ajokkailla ei ole ohjaushihnaa, sillä vain johtohärkää tarvitsee ohjata, ja se taas hoitaa muut ajokkaat: vasemmalle poiketen vetäisee se toiset mukanaan, oikealle käännyttäessä tönäisee se toisia, niin että niiden täytyy syrjäytyä, vaikkapa umpihankeenkin, kun vain ajaja ja johtohärkä ovat sitä mieltä. Ajajalla on kädessä oppi-isiensä tapaan pitkä, luunuppinen ajosauva, hääri, jolla hän valjakkoaan sekä ohjaa että hoputtaa, milloin viittoen, milloin uhkaavasti heristellen, milloin taas sarviin kalauttaen taikka takapuoleen tönäisten. Varsinkin valjakkoa opetettaessa survaistaan sauvalla tuon tuostakin ja sarviin kalautellaan.
Porovaljakollaan ajelee koltta — ainakin Suonikylän ja Nuortijärven koltta — enemmän vain huvikseen, pitkät raitoretkensä ja rahdinajonsa hän vieläkin suorittaa ahkioilla. Toisinaan vain näkee raidon johtomiehen ajavan edellä saanivaljakolla. Mutta matkatessaan naapurikylään kesteihin taikka toisella eräjärvellä elelevää toveriaan tervehtimään taikka Kuollaan tai Petsamoon viinanhakuretkelle, laukottaa koltta valjakollaan. Ylpeänä ja itsetietoisena istuen pitkän saaninsa perässä, komeissa peskeissä ja korvalakeissa, hän hurjasti lennättää halki erämaiden, aukeiden aapojen, läpi metsienkin, niin että kova ryske ja rytinä vain kuuluu. Ja niin ovat porot tottuneet, etteivät metsiä laukotettaessakaan mene niin tiheään ryteikköön, mistä eivät pääsisi lävitse. Täyttä vauhtia päästelee ajaja kyläkujasillaankin ja pyöräyttelee äkkimutkia ja kiepauksia monilukuisten rakennusten, aittojen ja hökkelien välitse, nurkitse ja ympäritse.
Mahtaillen näyttelee koltta komeata porovaljakkoaan ja ylpeätä ajotapaansa Inarin lappalaisellekin, kohdellen häntä hiukan halveksienkin, koska hän ei näin suurenmoisesti osaa porojaan käytellä.
Härkien näin ollessa ankarissa ajotöissä saavat toiset porot juoksennella vapaina talvisilla laitumilla. Suurissa tokissa kunkin porot eri paikoissa jäkäläisillä kankailla kuljeskelevat ruokaansa etsiskellen ja etäytyvät usein penikulmien päähän talvikylästä, viisin, kuusinkin penikulmin suurimmat porolaumat. Käyvätpä Moshnikovien ja Fofonovien karjat aina Suomen rajamailla asti. Omin päinsä saavat porotokat metsissä liikuskella. Ja kun on rauhanaika, rauh-aikk, etteivät metsien suuret susilaumat poroja ahdistele, niin silloin tällöin vain, viikon parin päästä, käydään kotoa karjaa katsastamassa. Porolla ajetaan parissa miehin laidunkankaalle ja katsotaan, että kaikki ovat tallella, ja palataan taas saman tien takaisin. Mutta jos rauha rikkoutuu, ja metsän harmaaturkkiset rumahiset ilmestyvät seutukunnalle tuhotöitään tekemään, silloin ei sovi kallista metsäneloa jättää kaitsijatta. Silloin seuraavat paimenet koirineen porotokkaa erämaissa, hiihtelevät ympäri, huutelevat, hoilottavat ja joikaavat pitääkseen rosvolaumaa loitommalla. Eikä öisinkään joudeta istuskelemaan nuotiolla. Silloin juuri, pimeässä pakkasessa, nälkäinen susilauma ympäristöillä ulvoen retkeilee, ja nälkäiset pirunsilmät killistelevät pensaikoista ja kivien takaa. Kamaloilla pyryilmoilla, oikeilla "sudenilmoilla", metsänrosvot tekevät suurimmat tuhotyönsä. Silloin saattaa yksinäisiä poroja helposti eksyä laumasta, ja heti ovat syrjässä vaanivat hukat harhautuneen kimpussa.
Pahoin käy poroille myös silloin, kun syksyllä suveaa ja jäätää ohuen lumen, niin ettei poro voi koparoida jäkälää esiin. Silloin kuolee poroja paljon nälkään. Yhtä hullusti käy myöskin, jos keväällä tekee niin kovat hanget, ettei poro jaksa niitä puhkaista. Joukoittain silloinkin poroja kuolee nälkään, vieläpä kesälläkin, kun ne nälkiintyneinä joutuvat syöpäläisten kiusattaviksi.
Keväällä kun maa alkaa mennä pälviin, ja koltta karjoineen asustaa kevätpaikoilla, on porovaatimilla poikimisaikansa. Silloin poroja hoidellaan kevättalon läheisyydessä pälvisellä jängällä, vaatimet tavallisesti eri paikassa nuoralla puuhun lieattuina, kunnes ovat vasoneet. Mutta sitten ne pikkuvasoineen lasketaan kesäiseen vapauteensa, ja samoin porohärätkin, joilta jo aikaisemmin on loppunut raskas talven raadanta. Muutamat koltat saattelevat koko karjansa tuntureille saakka, mutta toiset antavat niiden mennä omia menojaan. Ennen vapauteen laskemista on vastasyntyneet vasat merkittävä, etteivät jäisi "peurakorviksi" ja joutuisi alttiiksi vieraan merkinnälle.
Jos on poroilla talvella vastuksensa, niin on niillä kiusansa kesälläkin, vaikka saavatkin vapaina erämaissa kuljeskella minne mieli viepi. Syöpäläiset ovat silloin niiden pahimpia vihollisia. Ja niitä on porojen mailla enemmän kuin kylliksi. Jo juhannuksesta alkaen, ja varsinkin heinäkuun polttavilla helteillä, on koko Lapinmaa kuin syöpäläisillä täytetty. Silloin pahimman "räkän" aikana ilmassa ihan kuhisee kaikenkaltaista purevaa ja pistävää pientä pirua, turhannäköisestä, mutta sisukkaasta inisevästä sääskestä suureen pörisevään paarmaan asti. Ja missä tahansa ja mitä ikinä ne elävää olentoa tapaavat, niin armotta ne käyvät heti kimppuun, kaikkein kiukkuisimmin suojaisissa järvien rantalehdoissa sekä helteisissä metsissä jänkien reunoilla. Sakeana, surisevana pilvenä ne ympäröivät uhrinsa ja pitävät sitä helvetillisessä piinassa. Ei ole poroillakaan silloin muuta neuvoa kuin juosta korkeille tuntureille, joissa viileä tuuli ajaa kiusanhenget pois, taikka ahtautua pahimmaksi ajaksi poroliakan suojaan, jos semmoista sattuu lähimailla olemaan. Eikä Lapin syöpäläisille tahdo loppuakaan tulla: kun sääskien päivät päättyvät, alkaa pienien mäkäräisten vuoro, ja kun ne taas ovat aikansa ilkeilleet, tulevat vielä pienemmät polttiaiset, "sävulinnut", kuten lappalainen sanoo. Ja paarmoja on ainakin kolmea lajia: isoja pöriseviä paholaisia, pienempiä kiukkuisia poropaarmoja ja pieniä harmaita suppupaarmoja. Ja poroille ovat kaikkein kiusallisimpia poropaarmat eli kurmupaarmat [oik. saivartajia l. kiiliäisiä], joita porot kaikkein kovimmin pelkäävätkin, väliin ihan villeinä laukaten niitä pakoon. Ja syytä on pelätäkin. Sillä paarmat pistelevät muniansa porojen nahkaan ja karvoihin, ja itseään nuoleksiessaan saa poro niitä suuhunsa ja vatsaansa. Siellä ne kehittyvät ilkeiksi madoiksi ja vähitellen kulkeutuvat ihon pinnalle, josta ne keväällä joukoittain, suurina kamalina kurmutoukkina, uurmeina, puskeutuvat nahan lävitse ulos ja putoavat maahan. Ja tulevat ne ilmoille suunkin kautta, koskapa poro toisinaan köhiessään yskäisee kokonaisen kasan ilkeitä toukkia hangelle. [Suusta syöksyvät toukat ovat toisen saivartajan, nenäsaivartajan toukkia.] Tavatonta tuskaa tuottavat kurmut poroille, pitäen niitä laihoina ja kurjannäköisinä; lamppuöljyllä ja viinalla koettavat koltat valella porojen nahkaa ja sillä tavoin kiusantekijöitä ahdistella.
Kuten tunnettua, antaa lappalainen poroille omat nimityksensä eri ikäkausien ja sukupuolen mukaan. Ensikesäisenä, emon jäljessä laukkaajana, on pikku poro vain vasa, vuass, sukupuoleen katsomatta, mutta toiskesäisenä on sillä jo eri nimet: urosporo on oorehk ja naarasporo vuennil. Kolmantena kesänä on urosporo vueires ja naaras vuennilai, sitten neljäntenä kooddas ja aaldu. Naarasporo on sen jälkeen edelleenkin vain aaldu, mutta viisikesäinen uros on koeskas; sitten siitä tulee nommo-lopp, nimiloppu. Nuorta naarasporoa sanotaan myös vaatimeksi, vaattsim, ja purematon uros on sörves, hirvas, purtu taas jierkki, härkä. Maho-poroa, joka ei ole koskaan vasonut, sanotaan stainikiksi, ja se on tavattoman raju ajoporo. Nämä nimitykset kyllä paljon vaihtelevat lapin eri murteissa, mutta pääpiirteissään ne ovat samankaltaisia koko lappalaisalueella.