Sitten on vielä ainakin ajohärillä omat erikoisnimensä, joilla ne muista eroitetaan. Semmoisia porojen kolttalaisnimiä kuulemme lukemattomia. Väreistä saatuja on esim. Tshähpskos, musta, Tshuoyjikos, sinikko, Vielkij, valkko, ja Pujtij, valkea kuin kärppä; vielä Uhts-vielkij, pikkuvalkko, Koddi-vielkij, peuravalkko, Russ-vielkij, ruskeahko, ryssän-valkko ja Rist-kallu-vielkij, ristipäävalkko. Sitten on semmoisia nimiä kuin Poilm-kaatllsij, nilkkahousu, karvat ulottuvat nilkkoihin, ja Moohtshed-pietska, komeapeski, sekä Kirji-kallu, kirjokallo, Kirji-tshailm, kirjosilmä, ja Kalp-njon, pilkkanokka. Sarvien muodosta saadaan taas nimiä: Harri-tshuarv, haarasarvi. Moilhke-tshuarv, mutkasarvi, ja Koomehk, sarvet eteenpäin kaarella. Luonteenominaisuudesta otettuja nimiä on esim. Laashkhan, laiska, Paaishted, paistettu, laiska, Paassnik, paha, kiukkuinen, vielä Jienn-paarne, äidinpoika, aina emonsa lähellä oleva, sekä Aahk-paarne, akanpoika, emonsa kintereillä pysyttelevä ja Jienn-jierkki, äidinhärkä. Vielä kuulemme nimiä Uhts-samujed, pikku-samojeedi, vasana samojeedeilta saatu — "samujeediksi" sanotaan myös tummaa komeaa poroa —, sekä Kaarnas-kaatskik, korpin-purema, jota on korppi vasana purrut.
10. POROJEN VARASTELEMINEN.
Koko Perä-Pohjolassa ja Lapissa on koltta hyvin huonossa huudossa, koko koillinen rajamaa tuntee hänet kavalaksi poronvarkaaksi, joka niinkuin nälkäinen susi hiiviskelee rajaseutujen erämaissa vaaniskellen suomalaisten poroja, ja sitten niinkuin viekas kettu tassuttelee omalle puolelleen ja esiintyy koko asiasta aivan tietämätönnä. Eivät häntä peloita mitkään lait eikä asetukset, eivät pidätä mitkään rajat eivätkä raja-aidat. Syksyn pimeöissä saattaa hän raastaa raja-aidan maahan ja aukosta ajaa kokonaisen lauman omille sydänmailleen ja sitten sen siellä sutena teurastaa ja käyttää nahat ja lihat omiksi hyvikseen. Jo elokuulla hän kyyristellen kuljeskelee Suomen porotokkien kintereillä ja ammuskelee pikku vasoja ja nylkee niiden pehmeät taljat peskinahoikseen.
Siksipä Perä-Pohjolan ja Lapin rajaseutujen poromies vihaakin kolttaa, vihaa miltei vielä enemmän kuin sutta, suurta porojen surmaa. On vihannut jo ikimuistoisista ajoista asti.
Mutta koltta on ovela kettu, joka monta kertaa sukkelasti pettää perä-pohjolaisen poromiehen. Niinkuin petti kerrankin. Ajaa kolttaukko pitkässä raidossa rahtikuormia Suomen puolen kauppiaille ja palaa taas muutaman päivän kuluttua samaa talvitietä takaisin tavarakuormineen. Siellä rajalla, poropirtillä, asustelee suomalaisia poromiehiä. Niiden kanssa haastellaan, ryypätäänkin ryssänviinoja ja haukuskellaan tunnettuja kolttalaisia poronvarkaita, ja poromiehet avaavat ja sulkevat rajaveräjän, jotta äijän-raato pääsee raitoineen kulkemaan. Mutta kun koltta ehtii oman puolensa piiloihin, päästää hän miehineen rehevän naurun.
Olisivatpa poromiehet älynneet mennä penkomaan ahkioita, niin jopa olisivat löytäneet sieltä omia härkiään louteitten alle nuoritettuina. Miksikäs oli poromiesten tokka juuri yötulilla oltaessa sattunut tulemaan lähiseudulle? Eihän koltta voinut vastustaa vanhaa vertansa ja haluansa kolkata muutamia härkiä kuoliaiksi, kalauttaa sarvet pois ja sitten semmoisinaan kätkeä ahkioihinsa louteen alle. Mutta saattaa viekkaan koltan väliin käydä nolostikin. Olivatpa he kerran koko joukolla ajaneet ison tokan Ponku-Matin poroja omalle maalleen, sitoneet kiinni ja heittäytyneet nuotiolle nukkumaan. Mutta Ponku olikin sattunut juuri olemaan miehineen liikkeellä, oli ajanut jälkiä myöten ja hiipinyt nukkuvien korpirosvojen yötulille, leikannut hihnat poikki ja kuljettanut varastetut porot takaisin omaan karjaansa.
Aamulla, kun poronvarkaat olivat heränneet, olivat he kovin kummissaan ja noloina katselleet, kun poroista ei ollut muuta kuin hihnanpätkät jäljellä. Mutta eivät Suomen poromiehet aina näin helposti saa varastettuja elukoitaan takaisin. Koltta voi ne varsin hyvin kätkeä omiin kiveliöihinsä niin visusti, etteivät ole suinkaan etsijäin käsitettävissä. Niinkuin teki muuan Nuortin ukko, jonka jäljille suomalaiset pääsivät. Ei löytynyt poroja eikä porojen taljoja mistään, eikä ukkokaan ilmaissut, vaikka häntä kuinka olisi kiusattu, puristeltu ja pieksetty, kielsi vain koskaan kuulleensakaan, että Suomen miehiltä olisi poroja kähvelletty. Mutta silloin poromiehet hakkasivat järveen kaksi avantoa, pujottivat suopungin avannosta toiseen, ja sitoivat sen pään koltan kainaloihin ja uhkasivat uittaa äijän jään alatse, ellei hän paikalla tunnusta, mihin on varastamansa porot kätkenyt. Mutta niin oli koltta itsepintainen, että vasta sitten, kun jo oli aivan avantoon menossa, kontallaan kolkon reiän reunalla, avasi suunsa ja ilmaisi kätköpaikkansa.
Vielä kehnommin käy toisinaan erämaan rosvojen. Suomen poromiehet eivät aina tyytyneet vain siihen, että saivat poronsa takaisin. Ikuiset kiusat ja harmit ja monet kymmenet kadonneet härät, vasat ja vaatimet saattoivat porojen omistajat useasti verisiin kostontöihin. Hyvin helposti voivat he ampua sydänmaan kiveliöissä kohtaamansa kolttaukon, aivan kuin olisivat ampuneet poroja vaaniskelevan suden taikka muun petoeläimen. Ja sinne rannattomiin erämaihin hävisi ikiteilleen koltta. Monta tarinaa ja monta kaameaa juttua kuulee kerrottavan, kuinka kiukustuneet poromiehet ovat lukeneet koltille kovaa korpilakia ja hukuttaneet poronrosvon korpeen kokonaan jäljettömiin.
Niin hävisi jäljettömiin Työrhem-äijäkin ollessaan pyytöretkillään Suomen rajamailla ja hiiviskellessään siellä suomalaisten porotokkia paimentelemassa. Kun ukko lepäili nuotion ääressä, koovaksen suojassa yötulillaan, yllättivät poromiehet hänet ja tekivät, minkä tekivät. Ei ole korpi kertonut, mitä nuotiolla tapahtui. Äijän koovaksen, sammuneen nuotion, keittokattilan sammuneella nuotiolla ja kattilassa tukon äijän hiuksia vain myöhemmin toiset koltat löysivät. Ja tunturilta löydettiin ukon toinen kinnas. Muun kaiken korpi kätki.
Mutta niin kokonaan ei korpi kätkenyt erästä toista kolttaukkoa, jonka suomalaiset poromiehet eräretkillä niinikään yllättivät ja hänen kanssaan oikein korven kävijäin tavalla menettelivät: nuorittivat ukon hänen omalla suopungillaan selin suureen petäjään, pannen kouraan paistetun poronkoiven ja sitoen käden koukkuun, niin että poronkoipi kasvoja tapaili. Siihen he sitten heittivät äijäraiskan äänettömän korven katseltavaksi ja kuunneltavaksi, kun hän hätähuutojaan luikaili. Mutta niin kauhistui kaikenlaisia asioita näkemään tottunut korpikin tätä tekoa, että vuosien kuluttua toi tapahtuman ilmi: löydettiin kerran petäjään sidottu luuranko, joka surkeasti irvistellen näytti vieläkin haluavan hampain tarttua poron koparaluuhun, jota koukistetulla luisella kourallaan piteli naamansa edessä.