Eihän koltta, enempää kuin muutkaan luonnonlapset, osaa oikein säästäen elää, ei jaksa hyvinä päivinään muistaa, että pahoja päiviä on koskaan ollutkaan, ja voi tulla vastakin. Hän syö silloin kun saa, elää hyvästi ja nauttii elämästä. Kesävarojensa määrää ei koltta osaa laskea, eikä älyä katsella säkkiensä suuruutta sen mukaan suunsa asettaakseen. Siksi saattaakin koltta alkukesästä liikkua suuruksellisin suin ja sokerin maku kielellään, mutta loppukesällä hänen jo täytyy astuskella vain pelkkää kalaa vatsassaan ja suussaan karkea petäjäisen maku. Luton suupuolen ja Nuortijärven koltilla on kesällä sentään helpompaa: he saattavat laskea alas Kuollaan ja kiskoa sieltä jonkun jauhosäkin enimpään hätäänsä. Mutta kovalle siinäkin kolttaparka otetaan. Monet penikulmat saa hän soutaa vastavirtaan ja sauvoa ja köysillä kiskoa monet kovat kosket; ja kaikkein kovimpien koskien ohitse täytyy jauhosäkit kantaa retuuttaa selässään.
Vuoden mittaan tarvitsee noin hyvänlaisesti elävä ja hyvissä varoissa oleva 8-9 henkinen kolttaperhe toistakymmentä säkkiä ruisjauhoja, pari säkkiä suoloja, pari säkkiä vehnäjauhoja, pari riisisuurimoita ja "petäjäsuurimoitakin", noin sata naulaa teetä ja muutamia kymmeniä kiloja sokeria sekä vielä kaiken lopuksi kymmenkunnan isoa pulloa viinaa. [Elintarpeiden hinnat ennen sotaa olivat Norjassa: ruisjauhosäkki 17-19 kr., vehnäjauhot 26 kr. säkki, riisisuurimot 30 kr., kaurasuurimot à 50 kg säkki 15 kr., suolat 5 kr., sokeri 70 äyriä kg. Kuollassa maksoi jauhosäkki 20-21 kr. Teen hintana oli 2 kr. naula, ja viina maksoi 2:30 rupl. iso "shshetvertin" pullo, n. 2-3 l.]
13. NAISET KÄSITÖISSÄ.
Kolttalaisnaisen elämä on alituista ahertamista. Kalanpyynnissä hän raataa ensimmäisenä, ja kodassa ja kotipirtissä hoitaa hän emännän askareet: kiehauttaa teet, keittää ruoat, leipoo leivät ja kakut — joissa toimissa kyllä miehetkin saattavat olla apuna — pilkkoopa vielä polttopuutkin, hoitaa lapset ja lampaat.
Ja sittenkin häneltä vielä jää aikaa käsitöihin ja kaikenlaiseen käsinäpertelyyn.
Käsitöissä kolttanaiset ovatkin varsin taitavia ja ahkeria, niinkuin tavallisesti aina luonnonkansojen naiset, jotka raskaan raadantansa ohella pystyvät tuottamaan kaikenlaista talon tarve-esinettä, vieläpä huolehtimaan niiden kauneudestakin.
Esimmäisiä naiskäsitöiden pitkässä sarjassa on lapinlampaan karkeiden villojen käsittely ja käyttely. Vahvoja vanttuita ja sukkia sekä paksuja raanuja niistä laitellaan. Mutta ei ole kolttaeukolla rukkia, millä karkeat villalepeensä, ollo-karstokkinsa, langaksi hyrräisi, vaan vanhaan tapaan hän vielä kehrää värttinällä. Kolttalais-värttinä, naldi, on vain parikorttelinen pyöreä pulikka, keskeltä hiukan paksumpi, useasti kolmioleikkauksilla koristeltu. Kehrätessä käytetään värttinän toisessa päässä vielä pientä pyöreää hyrrää, "värttinänpäätä", pyörinnälle vauhtia antamassa. Taitavasti käyttää kehrääjä värttinäänsä. Kun on ensin villalepeen pään sujuttanut hienoksi langantapaiseksi ja kiinnittänyt sen värttinänkärkeen, alkaa hän oikean käden hyppysillä kieputtaa kehrävartta ja vasemmalla sujuttaa levettä langaksi, aina sylen mitalta kerrallaan. Ja minkä on valmiiksi kehrännyt, sen hän kerii värttinän ympärille, ja sitten taas alkaa uutta sujuttaa ja kieputtaa. Kodanpermannolla taikka pirtissä arnis-sajen kynnyshirrellä istuen saattaa kehrääjä työtään toimittaa, ja taitavan käyttäjän käsissä valmistaa värttinä hyvännäköistä sukkalankaa aika sukkelasti. Ei viivy kauankaan, ennenkuin keträvarsi on paisunut täyteläiseksi pallukaksi paksusta pehmeästä langasta, josta sitten, kun se on vielä kerttem-naldilla kerrattu kaksinkertaiseksi, vanttuita ja sukkia kudotaan.
Värttinältä keritään lanka kerälle. Kerän pohjallisena, suonna-kiezelminä, käytetään useasti hanhen kurkunpäätä taikka joutsenen tai hanhen kurkkutorven kappaletta, joka on taivutettu pikku renkaaksi, pistetty siihen pieniä kiven murusia sisään ja kuivattu. Kerää käytettäessä sitten pikkukivet piilopaikassaan iloisesti rapisevat.
Lankain painamisen, painun, toimittaa kolttaeukko itse, vieläpä omilla kotoisilla väreillään. Hän kerää kankailta kivenkarpeita, hienoa punertavaa jäkälää kivien pinnalta, keittää niitä kattilassa ja painaa punaista, ruopsis-väriä. Keltaista, viskis-väriä, hän taas saa keittämällä rantakankaan kanervia, joita nimittää "rantapaineiksi", taikka ketunliekoja, jotka ovat "vaarapaineita". Sininen ja vihreä, tshuoyjis ja ruana, painetaan ostoväreillä, ja musta, tshähpis, saadaan lampaanvilloista.
Langan vyyhteäminen tapahtuu varsin alkuperäisellä tavalla: joko maassa istuen taikka seisoen vasen jalka jollakin korokkeella, pyörittää kehrääjä värttinältä langan vasemman kätensä ja jalkapohjansa varassa vyyhdeksi.