Vähemmän kuin rieskaa, "lapinkakkua", käyttää koltta hapanta leipää, jonka valmistaminen vaatii enemmän vaivaa, huolta ja vartomista. Ei joka talossa ole edes leivänpaistouuniakaan, lejp-paastu-kivgenia, ja useimmissa, missä sellainen on, se on kesäkentällä taivasalla, ollen kuin yksinäinen laakakivistä muurattu riihenkiuas järven rantamalla. Pieni on taikinapyttykin, vaishn-astij, jossa emäntä valmistaa ja sotkee taikinan ja sitten pirtin pöydällä leipoo kolme, neljä, isossa "talossa" kymmenenkin paksua leipää. Happamuutensa ja käymistoimintansa saa taikina heti alkuun iänkaiken pesemättömästä juuripytystä, mutta useasti on koltan leipä kovin epäonnistunutta, puolikypsää ja likisattunutta. Kun sattuu kylmä ilma, ei taikina ota hatarassa pirtissä oikein noustakseen, ja toisinaan taas saa emäntä käytellä teoksiaan sateessa, kun kypsentelee niitä kenttäkiukaassa.
Puuro on koltalla huttua, huht, ja sitä hän keittää suurimoista, kaura-, riisi-, hirssi- ja ohrasuurimoista. Riisiryynit ovat vielkes-suuromia, "valkeita suurimoita", ja karkeat litistetyt kauraryynit piehts-suuromia, "petäjäsuurimoita", ne kun muistuttavat survottuja pettujauhoja. Mutta kun koltalla ei ole maitoa puuron särpimeksi, eikä liioin voitakaan silmäksi, keittää hän puuronsa kala- taikka lihaliemeen, ja lusikoi sen vain semmoisenaan kupistaan. Taikka työntää hän kattilaan kuivattua hirven tai poronlihaa, kiehuttaa sen kypseksi ja keittää siihen paksun puuron. Syödessään hän sitten sormittelee lihapalat keitostaan ja kaluaa luut puhtaiksi.
Talkkuna, taalhken, on matka- ja erämiehen eväitä. Huivissa taikka juuriastiassa he kuljettavat jauhoja matkassaan ja tekevät niistä kuppiinsa kuumaan teehen vetelän vellin, jota sokeria haukaten särpävät, taikka sekoittavat talkkunansa puuroksi ja pistelevät sen lusikalla. Hilla-aikana tehdään talkkuna hilloihin.
Jauhojen jatkoksi käyttävät koltat petäjäistä, piehtsia. Kesäpäivinä kiskotaan poronluisella nylkimellä, vuotkimella, männyistä kuorta ja kuivaillaan sen valkeita sisäpuolia, "liinoja", pirtin taikka kodan oviorsilla isoina levyinä kasoittain. Sitten ne kaksiteräisellä poronsarvi-petkeleellä, norttomoksella, survotaan poronnahka-alustalla karkeiksi suurimoiksi.
Entisaikaan valmistivat lappalaiset petäjäisestä leipääkin, ja sekoittivat sitä ruisjauhoiseen kakkutaikinaansa suureksi osaksi, mutta nyt — lukuunottamatta sota-ajan hätävuosia — käytetään petäjärouheita vain vuojjes-piehtsiin, "rasvapetäjään". Rasvaiseen ja kuumaan kalan keittoliemeen sekoitetaan pahkakupissa taikka tuohiropeessa petäjänrouheita, pannen hiukan ruisjauhojakin joukkoon, paksuksi talkkunaksi, ja pistellään sitä makeana jälkiruokana kalakeiton lisäksi. Varsinkin naisväki ja lapset ovat ahnaita vuojjes-piehtsille, laittaen sitä ateriattomallakin ajalla välipalakseen. Myöskin rasvaisesta lihan keittoliemestä tehdään vuojjes-piehtsiä.
Lapin laajat metsät ja suunnattomat suot kasvattavat kaikenlaisia marjoja varsin runsaasti. Tunturien takaiset jängäthän ovat kuuluja ihanoista hillasadoistaan, jotka väliin aivan keltaisenaan peittävät miltei silmänkantamattomia aloja. Metsät taas tuottavat mustikoita ja puolukoitakin; tunturien päivärinteiden mustikat ovat verrattoman suuria ja makeita, ja soiden sekä jänkien rantapuolet ovat ihan täytenään sinimarjaisia juolukkapensaita, ja mättäät kiiltävät mustista variksenmarjoista. Keväisin taas suomättäät punoittavat karpaloista. Luton varsilla kasvaa mustia ja punaisia viinimarjojakin. Heinäkuun lopulla alkavat hilla, mustikka ja variksenmarja, jopa juolukkakin kypsyä, ja elokuun alkupäivinä ne ovat jo parhaimmillaaan. Kypsän hillan kyllä jo aavoilla jängillä samoihin aikoihin ankarat yökylmät palelluttavat.
Kovin vähän koltta käyttää metsiensä runsaita marja-aarteita. Talven varoiksi kerää hän vain variksenmarjoja, tsyom-njos, joita lappalainen useasti sanookin vain marjoiksi, muorje samoinkuin metsoa "linnuksi" ja sorsaa "vesilinnuksi". Jäätyneinä ne talvella kyllä säilyvät, ja semmoisina, jäisinä, pannaan niitä kuppiin ja kaadetaan kuumaa poronrasvaa päälle, niin että ne sulavat ja kypsyvät; siitä vain sitten lusikalla pistellään. Keitetään myös lihavelliä ja siihen sekoitetaan "muorjeja". Mutta muita marjoja ei juuri talveksi kerätä, mustikoita, sarr, ja puolukoita, jong, poimitaan vain ja syödään semmoisinaan, taikka käytetään niitä puuron höystöksi. Erinomaisia hillojaankaan, luömman, ei lappalainen osaa talven tarpeikseen kerätä ja säilyttää. Sen minkä hän läheiseltä jängältä [kesätalot ovat useasti niin järven rantajängän reunassa, että pirtin akkunan takaa saadaan poimia hilloja] käy poimimassa, hän heti hyvillä mielin ahtaa sisäänsä, joko semmoisenaan taikka keittoihinsa käyttäen. Niinpä emäntä sekoittaa hilloja iltakeiton kalaliemeen ja samoin huttukattilaan, kun se on otettu tulelta. Teetä juotaessa tehdään njouta: kaadetaan kuumaa teetä pahkakuppiin taikka tuohipoarttiin, sekoitetaan siihen hilloja ja keittokalaa sakeaksi velliksi, pannaan joukkoon hiukan suolaakin ja sokeria, ja näin saatu makea ateria syödään teetä juotaessa suurena herkkuna. Juolukoita, oehtmos, myös poimitaan syötäväksi, ja sekoitetaan niitäkin, samoinkuin hilloja, kalaliemeen ja huttuun. Samoin myös keväisiä karpaloita, joita lappalainen sanoo "riekonpuoloiksi", rehp-jong.
Muista metsäntuotteista käyttää koltta ravinnokseen hiukan sieniäkin, kuoppar. Milloin hän sattuu niitä lehdoistaan ja kankailtaan löytämään, ottaa hän ne talteensa ja keittää kalakattilassaan, mutta talven varoiksi ei hän niitä talleta. Koivunmahlaa, maill, laskee koltta keväällä ja juo sitä siltään vain, käyttämättä keittoihinsa. Ja nilan aikana metsiä matkaillessaan kiskaisee hän petäjän kyljestä pitkän kuoriviilun ja suurella puukollaan vetelee suuhunsa sen sisäpinnasta makeata mäihää.
Tee, tshee, on koltan jokapäiväinen juotava; miltei joka talossa on venäläinen teekeittiö, samvar. Monet kerrat päivässä on teekeittiö pihisemässä, ilman sitä koltta tuskin osaisikaan suupalaansa niellä. Aamulla heti ylösnoustuaan laittaa emäntä teen tulelle, ja sen porina nostattaa toisetkin jalkeille. Teen kanssa syödään sitten aamiainen. Päivällä taas kiehautetaan tee päivällissyönnin särpimeksi, ja iltapäivällä pitää sitä saada leivän ja kalan painoksi, sekä vielä kerran iltamyöhälläkin viileältä kalaretkeltä palattua. Kahvia ei koltta käytä, vain jotkut Suomen rajamailla kesäkautensa asustavat koltat ovat oppineet kahvinkeittämisen taidon; mustaa, vahvaa, kermatonta kahvia he juovat ja samalla haukkaavat kalaa ja leipää. — Tupakkakin on koltalle vierasta, melkein järjestään ovat kolttamiehet tupakan-tuntemattomia; vain muutamat sotapalveluksessa käyneet miehet ovat sen, samoinkuin muitakin pahoja tapoja oppineet.
Jauhonsa, suurimonsa, sokerinsa tuo Suonikylän koltta enimmäkseen Norjasta, josta hän saa ne halvemmalla kuin Kuollasta. Teetä hän vain noutaa Kuollasta. Kesäksi, jolloin kaikki liikenne erämaissa on seisahtunut, täytyy isoperheisen koltan hankkia aika suuret varastot elintarpeita ja kuljettaa ne kesämajoilleen. Isoiset poroisännät sen kyllä helposti saattavat tehdä, mutta köyhälle eläjälle se käy melkein ylivoimaiseksi. Niinpä heidän kesävarastonsa aina loppuvatkin kesken. Tapaahan sydänmaan järvien asukkaita, joiden jauhot ja suurimot, teet ja sokerit jo heinäkuu on kuluttanut loppuun. Ja siitä saakka aina lokakuulle, jolloin taas taipaleet poromiehen ahkiolle aukeavat, saa yksinäisen järven eläjä pitää henkeään yllä pelkällä kalalla, petäjäisellä, marjoilla ja mitä muuta metsästä sattuu saamaan. Kaikkein kurjimmilla raukoilla ei ole voimia saada kesävaroja alullekaan, ja ne elävät kuin taivaan linnut taikka metsän nelijalkaiset syöden sitä, mitä suuhun kelpaa, ja saaden apua osakkaammilta kylänmiehiltään.