Suurina praasniekkoina tekevät koltat pyhiinvaellusretkiä Petsamon pyhään luostariin, missä sen perustaja pyhä Trifon on haudattuna, taikka muihin merkkipaikkoihin. Niinpä heinäkuussa, Pedarin päivänä, useat kolttamiehet lähtevät pitkälle Petsamon retkelle. Erämaan järvet he halkovat veneillä ja soutaa mutkittelevat jokia myöten kymmenin penikulmin sekä astuvat maataipaleet jalkaisin raskaat kantamukset hartioilla. Muutaman päivän he siellä viipyvät, käyvät kirkoissa kuulemassa jumalanpalvelusta, tekevät kauppoja, ostavat viinaa ja pirtua sekä juovat.
Mutta kun praasniekat sattuvat talviseen aikaan, jolloin talvikylissä yhdessä elellään, vietetään juhlaa oikein juhlana, käymällä ensin kirkossa ja sitten pitämällä iloista elämää, ajelemalla porovaljakoilla ja juomalla. Kaikkein hurjimmin eletään laskiaisena, suuren paaston alkujuhlana, jolloin varustaudutaan tansseilla, juonneilla ja ajeluilla sekä vankoilla lihakeitoilla ottamaan vastaan ankaraa paastoa. Vihdoin sitten taas pääsiäisenä, paaston loppujuhlana, oikein iloitaan ja remutaan, ja täytetään kurisevat vatsat valtavilla lihamäärillä. Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, vaan joissa vain joku kirjantaitava koltta toimittaa papilliset tehtävät, astuu tämä tsassanin peräpuoleen, voltarin luo, ja siellä lukee rukouksia ja luiluttaa kirkkolauluja. Ja seurakunta hartaana kuuntelee "pappiansa", avustaen laulussa, ristien ja kumarrellen.
Joulupyhän aikana on koltan varoen elettävä. Silloin, pimeinä pakkasöinä, ovat peloittavat kummitukset ja kaikenlaiset henget kulkemassa, niin ettei ole hyvä pitää kovin pahaa elämää eikä yksinään liikkua ulkona. Jopa vaatteetkin, jos niitä on ulkona kuivattava, on käännettävä nurin, etteivät öiset henget niihin kajoaisi. Uudenvuodenaattona on koltalla ankara tehtävä: pitää saada koko vuoden synnit ja räähkät anteeksi. Iltamyöhällä, maatamenon lähestyessä, hän käy kylässä joka pirtissä kanssaveljeään puhuttelemassa ja sanoo:
— Proistje muureähksam! Anna anteeksi minun syntini.
— Boh proistij! — Jumala antaa anteeksi, vastaa toinen, ja niin on kaikki sovittu. Lyödään siitä vain kättä ja toivotetaan toisilleen onnea ja menestystä alkavalle vuodelle.
Varsin tärkeä juhla on loppiainen, veerest, jolloin saadaan oikein pyhään oikeauskoiseen tapaan käydä Jordanassa. Silloin pappi astuu kirkosta, ristinkantaja edellä ja toinen perässä, ja menee mukanaan kokonainen kansanpaljous lähellä olevalle järvelle taikka joelle, johon on puhkaistu avanto "Jordanaksi"; pappi siunaa jäisen veden ja kastaa siihen pyhän ristin. Kiireesti silloin hyökkää avannolle sekä akkaa että ukkoa astioineen, pulloineen ja poartteineen ottamaan siunattua vettä, rist-tshaatsea, jolla sitten kotona pirskoitetaan pirtti ja jumalat sekä kaikki pirtissä asuvaiset. Pannaanpa vettä talteenkin, ja otetaan sitä aina aamulla suuruksettomaan suuhun tilkkanen — se on nimittäin erittäin terveellistä ja parantavaa, oli sisuksissa mikä kipu tahansa.
Mutta kaikkein terveellisintä on itse käydä pyhässä Jordanan avannossa. Roikaistaan vain päältä peskit ja kaikki muutkin vaatteet, niin että ainoastaan pajit ja lein-puvsat jäävät ylle, ja sitten puljahdetaan avantoon umpisukkeloon, noustaan heti ylös ja kiireesti kirmaistaan kirkon lämpöiseen eteissuojaan pukeutumaan. Eikähän avannossa olekaan kylmä, vaikka muualla onkin kymmenien asteiden pakkanen, "siellä on samanlainen lämmin kuin on jumalassa… muu vesi on kyllä kylmää… Ja se on niin terveellistä reahkaiselle ihmiselle". Useat miehet ovat monesti käyneet Jordanassa, ja moni nainenkin on pyhästä avannosta apua etsinyt.
Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, käy pogostan pappi talven kuluessa joitakuita kertoja jumalanpalvelusta toimittamassa. Niinpä ajaa Nuortijärven Ristikentän pappi Suonikylään kolmesti talvessa: jouluna, loppiaisena ja Trifonin päivänä, ja palvelee Herraa kylän kansan kanssa tsassounassa. Loppiaisena toimittaa hän kylän pienellä Pohteljoella suuren Jordananjuhlan.
Talvisten praasniekkain aikana käydään myös vieraissa naapurikylien sukulaisissa ja tuttavissa. Helisevin tiuvuin ja kilisevin kulkusin porovaljakolla komeasti ajetaan monipenikulmaiset metsä- ja tunturimatkat, jängät ja järvenselät, jopa joskus oikein koko karavaanissa, useista kylän taloista kun on yht'aikaa vierailuretkelle lähdetty.
Suurella hartaudella ja arvonannolla, niinkuin ainakin oikea kirkon lapsi, puhuu koltta pyhimyksistään ja jumalistaan, kirkosta ja tsassanista. Ovatpa muutamat vanhat koltat niin hartaita jumalien palvojia, etteivät matkallekaan uskalla jumalatta lähteä. On heillä pikkuinen laatikko, ahkionmuotoinen kannellinen kaavas-koolag, jumal-ahkio, johon he sulkevat pienen pyhimyksenkuvan sekä pyhää lootanaa; niin kätkevät he laatikon ahkioonsa ja saavat täten jumalan matkaansa. Ovatpa jotkut kolttaäijät olleet niin pyhiä ja hurskaita Herran palvelijoita, että ovat omin päinsä rakentaa rytkäyttäneet tsassaninkin. Tosin vain pienen ja vaatimattoman, mutta tsassanin sittenkin. Semmoinen hurskas äijä oli ollut ennen Nieskem-Evvan Nuortijärven yläpäässä, kaakkoisrannalla. Satakunta vuotta, ylikin, lienee jo siitä kulunut, kun ukko oli järvellä elänyt perheineen, asustaen siellä aina samalla paikalla yksinäisenä erakkona kuin metsänhaltia; talveksikaan hän ei muuttanut muiden seuraan Nuohtsijtaan, Ristikentän luo, missä silloin ei ollut vielä ollut kirkkoakaan, tsassouna vain. Tämä ukko oli salvanut lähelle kotaansa, korkealle rantakummulle, pikku-pikkuruisen pyhäkön, vain sylen seiniltään olevan ja toista korkean, kartiokattoisen hökkelin, ja hankkinut sen peräseinälle pyhiä kuvia. Pyhälle Pedarille oli rakentaja tsassaninsa pyhittänyt, ja Pedarin päivänä olivat Nuortijärven koltat siellä käyneet rukoilemassa, olipa joskus pappikin siellä palvontaa pitänyt. Mutta tästä huolimatta oli hurskas tsassanin rakentaja vanhana joutunut pahojen valtaan, karannut metsään ja sinne kuollut.