— Inarin härät ne ovat, de-la-gul-gul-gul, kuin raskaat heinäsäkit, gul-gul-gul; kun lumi kynnen yli nousee, de-la-gul-gul-gul, niin miehet suksilla hiihtämään, gul-gul-gul. Mutta meidän härkämme, de-la-gul-gul-gul, kun lumi yli polven kohoaa, gul-gul-gul, vasta juosten ja laukaten kulkevat, de-la-gul-gul-gul.
[Tohtori T. Itkosen muistiin merkitsemä. Joukahainen XIV.]
Metsämies joikaa metsästyksestä ja metsäneläimistä. Saapa hän sanoiksi korven kontion ajatuksetkin ja laulaa:
— Vanha mies taljan kiskoo. Nuori poika heinäkenkä tulee, enpä pelkää nuorta poikaa. Minä pelkään vanhaa miestä, taljan kiskojaa.
Venäläisten virkamiesten, harvinaisten herrojen käynti erämaankylissä myös monesti antaa aihetta lappalaiselle laulajalle ruveta runontekoon. Niinpä nuortilainen joikumestari kuvaa "suuren herran", arkkipiispan, vastaan ottamista varsin elävästi:
— Evvanan Reehk osti pailakka-vaatimen, se juoksi tietä myöten, köhi ja hyppi, selkä köykyssä seisoi, räkäisen tavalla makasi. Reehkin kotakentälle arkkipiispa, suuri herra, tuli. Trehvanin Saahkar hyppäsi harmaassa sarkamahttsakissa harppasi, märkä lakki päässä tieteli vieressä, villavanttuut kädessä hän hyppi, syöksyi säkki päässä koskeen.
Vanhat sukkelaälyiset lapinukot ovat joikausten runoseppiä. He niitä näkemistään ja kuulemistaan tapauksista sepittelevät ja alkavat omalla sävelellään laulella, ja siitä ne sitten tulevat naapureillekin tunnetuiksi. Ja mitä sanovampia joikaukset ovat ja kuulijäin käsityskantaa vastaavampia, sitä suuremmalla mieltymyksellä ne omaksutaan ja otetaan laulettaviksi. Nuortijärven Nasarkka-ukko, vanha veneseppä, on paras joikuseppäkin kulmakunnallaan. Suonikylän mestareita taas ovat Gaurilovin Trofim-ukko sekä Ootrim-Illep, molemmat hyviä laulajia. Patsjoen kolttien paras laulaja on Mihkel-Vaiskin Uontrei, jonka joikaamismaine on tunnettu aina Suonikylässä asti. Äijä on niin mestari, että hän heti ensi näkemältä näppärästi sepittää sattuvan joikauksen kenestä tahansa. Hyvä on äijällä ääni, ja kun hän rupeaa laulamaan, painaa hän ensin leukansa vakaan, venyttää sitten kaulansa kuin kurki ja laskee kirkkaan loilotuksen.
Joikaamaan innostuu koltta pitkiä talvimatkoja ajellessaan, kun hyvällä kelillä porot hyvästi juosta nulkkaavat taikka tasaisesti tolvaavat, sekä metsän nuotioilla lämpöisen tulen loisteessa loikoillessaan, taikka istuskellessaan kotipirtissä verkonkudelmansa taikka muun semmoisen työn ääressä, joka ei niin kiinteästi sido ajatustoimintaa. Mutta kaikkein parhaiten käy joikaaminen silloin, kun oikein kylänmiehissä ja naisissa on kokoonnuttu yhteiseen ryyppypirttiin yhteisen viinapullon ääreen. Silloin, kaikenlaisia kaskuja, tarinoita ja juttuja tuon tuostakin välipaloiksi pistellen, on joikaaminen ohjelman päänumerona. Sitä ahkerammin, mitä enemmän pullo tyhjenee. Lasketaan silloin joiku toistaan kummempi, mitä vain kukin sattuu muistamaan, ja saa siinä toinen jos toinenkin pyhäveli kuulla oman joikunsa, jonka joku joukosta hyvälle tuulelle tultuaan ilkaillen laulaa. Mutta ei toinen siitä suutu, nauraa vain ja antaa samalla mitalla takaisin, laulaa laulajalle puolestaan hänen joikunsa. Ja niin saattaa ilonpito lopulta muuttua hauskaksi joikaamiskilpailuksi, jota kestää useasti siksi, kunnes kaikki ovat pitkällään, sekä pullot että laulajat, pullot tyhjinä, mutta laulajat sitä täydempinä. Laulu ja ilonpito päättyvät kovaan kuorsaamiseen.
Mutta niinkuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen joukosta, niin häviää ja kuolee koltan omituinen kielikin, ja lakkaa heidän merkillinen alkuperäinen laulunsa kaikumasta. Joutuvat kerran viimeisetkin joikaajat turpeen alle.