Ja taas aloittaa: Jounin vanhus nun-nun-nun-nuu
Mutta kun koltta lähtee laulamaan, niin hän ei kehtaakaan aina samaa ja samaa jankuttaa, vaan joikaa monestikin pitkähkön kertovan runoelman, jossa varsin monipuolisesti käsitellään joikattavaa, säkeitten väliin aina lappalaistapaan työntäen täytesanoja, milloin "lo-lo-loo"-ta, milloin "de-la-gul-gul-gul"-ia, milloin mitäkin. Kaikenlaisista merkillisistä seikoista, joita milloin millekin koltalle tapahtuu, sukkelat taiturit kärkkäästi sepustelevat joikauksen, jossa varsinkin asian naurettavat kohdat ja asianomaisen henkilön heikot puolet tuodaan esille. Eikä asian tarvitse kovin merkillinenkään olla, kun siitä jo saadaan aihetta joikaukseen: joku Kuollan viinanhakuretki, joku Jäämeren raitoretki, joku metsästysretki, joilla laulajan mielestä jotakin erikoisempaa sattuu. Hyvin monesta koltasta on oma joikunsa, jonka koko ympäristö tuntee ja joikaa. Varsinkin nuorista ja heidän kosimishommistaan hyvin helposti saadaan joikaamiseen aihetta. Saatetaanpa semmoisessa joikauksessa kertoa laveamminkin nuoren miehen tavoista ja puuhista, onnistumisista ja epäonnistumisista, mutta voidaan asia lyhyemmänkin laulaa, joikataan vain sen ydinkohta. Niinkuin esim. Nuortijärvellä joikataan Tuulomalla asuvan suomalaisen, Tuhkasenpojan ja kolttapojan kosimiskilpailusta Nuortin tyttären luona:
— Ohkemij, Teahpanin neita, on kolmen oven takana, lo-lo-loo. Oilsander Mihkelin poika ei voinut päästä Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo. Heino Tuhkasen poika, jolla on suomalaisen sydän, lo-lo-loo, hän kylläkin pääsee Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.
Taikka taas kuulemme Suonikylän kodassa Moshnikovin muorin tyttärineen ja miniöineen juorottelevan:
— Evvanan täytyy suopunkia heittäen kosia, viisi nimeä laittaa itselleen. Muurahainen nostaa nokkaa, muurahainen valkeapää. Ohkemijn Teahpanin luokse Huoterin Oskkrin neita menee pogostalle käymään. Hän nukkuu kodassa. Ohkemij tulee sinne syksyllä villavällyjen kanssa. Siellä he juttelevat keskenään. Revontulet leimuavat, kun he nukkumaan menevät.
Väliin saamme kuulla oikein aito lappalaisen elämänkuvauksen:
— Niin Marj neita istui ja katseli, ja ajeli täitä Rommanan ihosta. Romman elävissä täissä kaamaspuksuissaan istui ja nukkui. Lakin ajeli ja peskin pieksi.
Poroistaan poromies useimmat joikunsa joikaa. Jo pieni tapauskin saattaa hänelle antaa aihetta sovittamaan sanoja säveliin, niinkuin:
— Kellon kieli kilahti, Vaiskin härkä vauhkoili, ei tahtonut ruveta kantamaan Vaiskin raskasta taakkaa. Njuurrom tunturin ylämäessä tenäili, heittäysi maahan. Täytyi syötellä oljushärkää.
Omia hyviä härkiään koltta joikauksissaan kiittelee, kuinka ne komeasti yli vahvojen lumikenttien laukaten kiitävät, mutta samalla hän taas pilkkaa inarilaisten huonoja härkiä, jotka eivät jaksa ajomiestään ohuessakaan lumessa vetää: