Paljon on koltalla myös noitasatuja. Eikä ihmekään, että Lapissa, jossa vielä vanhat haltiat elävät vaaroissa, tuntureissa, metsissä ja järvissä, jossa syksyn yöt ovat niin pitkät ja pimeät, ja sydäntalven moniviikkoinen auringoton kaamasaika niin ihmeellisen salahämyinen, että siellä vielä vanhat suuret noidat saduissa elävät, ja nähdään valkeapukuisia tshuttia taikka kuullaan heidän kulkusissa ajelevan autioilla lumikentillä. Samoja suuren Lapin mahtavia noitatarinoita tavataan koltankin mailla, merkillisiä taruja heidän tavattomasta taidostaan ja kaameita kertomuksia heidän kuolemastaan. Niinkuin jo edellä on kerrottu tarina Nuortin noidastakin, jota ei tahdottu saada haudassakaan pysymään. Kuulimme edellä jo myöskin suuresta ja kerskailevasta Suongil-noidasta, joka ylimielisyydessään yritti metsoa ja haukea samassa kattilassa keittää, ja niin hankki metson, metsän mahtavan linnun, vihat päälleen, niin että metso hänelle soidinahollaankin kotkotti:
— Vaikka onkin Suongil suuri noita, ei hän voi metsoa ja haukea, samassa kattilassa keittää!
Ja surkean lopun sai Suongil-noitakin. Kun hän oli rikkonut metsänhenkeä vastaan ylpeydessään niin, että metsän ja veden viljaa oli pannut samaan kattilaan, niin siitä metso teki hänet niin sokean ylimieliseksi, että hän taas kerskaillen lähti laskemaan Luttojoen suurta köngästä, jotta on hän vielä sittenkin semmoinen noita, että tuommoiset kosket huilauttaa. Mutta vene paiskautui pirstoiksi könkään kiviin, ja Suongil-noita hukkui kuohuihin, ja äijän ruumis ajautui kauas Luttoa alas. Sieltä se sitten löydettiin ja kuopattiin joen rantaan. Köngästä ruvettiin sanomaan Suongil-könkääksi, ja kun sitten rakennettiin talvikylä noidan hautapaikan läheisyyteen, Luton rannalle, sai kylä nimekseen Suongil-sijt, Suonikylä.
Suuri ja merkillinen oli Akku-jaurin noitakin. Kerran, kun ei ollut pyydystä, millä kaloja saada, joi se järven kuiviin ja pani akkansa kuivalta pohjalta kaloja kokoamaan. Mutta akka viipyi kovin kauan järvellä, ylenmäärin kun kaloja halusi, vaikka ukko rannalta huusi: "Tule sukkelaan jo pois!" — "Elä vielä! Tuolla on vielä suuri kala!" akka vastasi ja kaahusti sitä ottamaan. Mutta noita ei enää jaksanutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen se soijauttaa takaisin järveen. Ja niin akka hukkui kaloineen, ja järvi sai nimekseen Akku-jaur.
Lapinmaan suuresta julmasta metsienpeikosta, Stallosta, Taallastakin, koltat tarinoivat. Ja sama tapa on tyhmällä peikolla täälläkin kuin muualla Lapissa: pyydystelee lapsia laukkuunsa ja vie metsäkotaansa paisteikseen sekä viekoittelee ja vie väkisinkin lapintyttäriä ja vaimoja akakseen ja heillä sitten syöpäläisiä siivottomasta tukastaan tapattaa. Tavallisesti selviytyvät lapset onnellisesti Taallan paistinuuniin joutumasta, ja päänetsijät surmaavat viekkaasti tyhmän jättiläisen. Tekevät niinkuin teki Nuortin eukkokin, jonka täytyi pidellä sylissään Taallan päätä ja tukkaa ruoputella: akka työnsi salaa suuren puukon tuleen, ja kun Taalla kääntyi selälleen ja keikisti päätään, jotta ruoputtelehan partaakin, niin akka samassa sieppasi suurpuukon tulesta ja säväytti sillä peikon kurkun poikki.
Eläinsatujakin on koltilla. Samanlaisia seikkailuja kuin kansansatujemme Ilvolan takamailla tapahtuu ketulle, karhulle, sudelle ja jänikselle, samanlaisia sattuu niille Kuollan-Lapinkin erämaissa. Yhtä ovela veijari on kolttalais-kettukin kuin Ilvolan kettu, yhtä yksinkertainen ja helposti narrattava on koltan karhu-äijä ja yhtä yksitoikkoinen koltan susi. Kettu keplottelee lappalaisen ahkiosta kalakuorman saaliikseen, narraa karhun avannosta onkimaan, houkuttelee siihen muitakin metsäneläimiä, sutta, naalia, jänistä, kärppää, ja sitten lapin akalla annattaa niitä selkään. Itse vain syrjässä ilakoi ja nauraa, niinkuin koltta-ukkokin tarinaa kertoessaan.
Mutta sitten on koltilla paljon venäläisiltä saatuja satuja ja tarinoita sekä kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, useasti hyvin rivojakin. Ja niitä koltat monesti juomapöydässään juttelevat ja niillä seuraansa huvittavat.
Väliin he taas laulelevat venäläisiä pajatuksia, laul. Sillä niitäkin koltat osaavat, ovat niitä sotamiehinä ollessaan oppineet taikka muuten venäläisten kanssa seurustellessaan saaneet korvaansa sekä sävelen että sanat, kummatkin omine kolttalaisine väännöksineen.
Mutta osaa koltta omiakin lauluja, ikivanhoja lappalaisia joikauksia, alkuperäisiä sävellytyksiä, joista Lapin kansa on niin tunnettu. Koltan joikaaminen, levdde, on erilaisempaa kuin muiden lappalaisten. Tavallisesti lappalaisten joikaukset ovat lyhyitä säkeistöjä, jotka sisältävät jonkun tai joitakuita ominaisuuksia joikattavasta henkilöstä taikka asiasta, ja sitä samaa säkeistöä saattaa joikaaja yhä uudelleen pitkät ajat toistaa, joka säkeen jälkeen aina "nun-nuttaen". Niin esim. inarilainen joikaa Jounin Niilasta:
— Jounin Niila-vanhus nun-nun-nun-nuu, Muotkatunturin hukka, nun-nun-nun-nuu, etelää nuuskii, nun-nun-nun-nuu, kintuilleen laskee, nun-nun-nun-nuu.