Uutta poomnikkia ei enää tarvitse vainajalle nimittää.
21. KOLTTAIN KIELESTÄ JA KANSANRUNOUDESTA.
Kuollan niemimaan lappalaiset puhuvat omaa lapinkieltään, joka hyvin paljon eroaa lähimpien naapurien, Suomen ja Ruijan lappalaisten kielestä. Kun he ovat eläneet siellä omissa suurissa sydänmaissaan monia satoja vuosia erillään muista heimolaisistaan, määrättömien korpien eroittamina, on Venäjän lappalaisten kielikin muodostunut muuta lappia erilaisemmaksi. Jopa niinkin paljon, ettei Suomen ja Ruijan lappalainen aina tule tolkulle heidän kanssaan keskustellessaan. Paljon lienee myös lapinkieli täällä erämaiden yksinäisyydessä säilyttänyt yhteislapin, alkulapin ikivanhoja piirteitä ja muotoja, niinkuin ainakin semmoinen kieli, joka erillään muista elää omaa elämäänsä.
Kuollan niemimaa on avara, senhän kaikki tiedämme, enemmän kuin kolmasosa koko Suomenmaasta. Ja tälle miltei äärettömälle alueelle on hajoitettu koko venäjänlappalaisten piskuinen lauma, jota ei ole enää pariatuhatta sieluakaan. Ja tämäkin pieni kansaraukka on taas pirstoutunut useihin kaukana toisistaan erillään eläviin ryhmiin, jotka eivät paljoakaan tiedä heimolaisistaan, hyvin harvoin kun joutuvat toistensa kanssa kosketuksiin. Nuortijärvelle, Kildiniin, Maaselkään, Voroninskiin, Lu-jaurille, Akkalaan, Petsamoon ja Patsjoelle, Kirkkoniemeen, Inariin ja Sodankylään ulottuu vain Suonikylän ukonkin maantieto. Mutta mitä siihen lisätään, ne ovat jo siellä kaukana, kaukana. [Samoin koltta tuntee kansoja: Me sabmelaiset ja taarlajt (venäläiset), sitten taajjelaiset (kaikki muut).] Niinpä onkin taas kullekin ryhmälle muodostunut oma murteensa, usein hyvinkin suuressa määrässä toisistaan poikkeava, ja aikojen vieriessä yhä erilaisemmaksi muodostuva. On useita päämurteiden ryhmiä, semmoisia kuin äärimpänä idässä Turjan ryhmä, Kuollan itäpuolella Kildinin murre, Imandran eteläosan seuduilla Akkalan murre, Nuortijärven, Nuorti- ja Luttojokien veistöillä Nuortijärven murre sekä Kuollasta luoteiseen Petsamon ja Patsjoen murreryhmä. Ja näissä kaikissa murreryhmissä on, niinkuin on luonnollista, jokaisella erämaa-kylän piirillä omat erikoiset vivahduksensa, jopa niinkin suuret, etteivät esim. Turjan ja Nuortin lappalaiset kaikiste pääse selville toisistaan omalla lapinkielellään, vaan täytyy heidän monesti turvautua vaivaiseen venäjän taitoonsa. Niin paljon on kummallakin omia murresanoja, joita toinen ei ymmärrä. Saattaapa Nuortijärvenkin asukas joskus sanoa Suonikylän puheesta, vaikka ne molemmat kuuluvatkin samaan murteeseen: "Se on sitä Suonikylän kieltä, minä en sitä oikein käsitä." Ja hän lisää vielä: "Suonikylässä puhutaan niin, Nuortijärvellä on puhe toisenmoinen. Ja Muotkassa on toinen kieli, ja joka kylässä on toinen kieli. Sanatkin ovat toisenlaiset." Lisäksi vielä on Kuollan lappalaisten kieli, kuten ainakin kehittymättömät luonnonkansojen kielet, ääntämis- ja sanontatavassaan tavattoman horjuvaa. Sama sana saatetaan monestikin ääntää monella eri tavalla.
Venäjänkielen vaikutus kuollan-lappiin on ollut hyvin voimakas. Eikä ihmekään. Ovathan venäläiset vuosisatoja olleet täällä isäntinä luostareineen ja munkkeineen, kirkkoineen, pappeineen ja muine virkamiehineen, ja jo satoja vuosia tehneet hävitystyötä tämän pienen erämaan kansan pään menoksi. Kumma vain, etteivät jo ole saaneet sitä kokonaan maanpäältä pois juuritetuksi. Sen he ovat saaneet aikaan, että paljon alhaisintakin hengenviljelystä merkitseviä omaperäisiä sanoja on unohtunut ja vaihtunut venäläiseksi lainaksi, puhumattakaan "korkeampaa" kulttuuria ilmaisevista sanoista, jotka melkein järjestään ovat venäläistä lainarihkamaa. Ja koko niemimaan lappalaiskieleen on venäjä vaikuttanut niin, että sen ääntäminen on muuttunut muuta lappia erilaisemmaksi, pehmeämmäksi.
Ja venäjänkieltä osaavat solkata melkein kaikki miehet, kaukaisempienkin kiveliöiden eläjät, puhumattakaan satamapaikkojen ja kaupunkien lähiseutujen asukkaista. Alituinen vuorovaikutus venäläisten kanssa, ummikkovenäläiset virkamiehet, sotapalveluksessa käynti — sillä tsaarivallan aikana piti lappalaistenkin suorittaa asevelvollisuutensa, miten sitten nykyään lienee — ja lopuksi venäläiset koulut ummikko-opettajineen ovat kilvan vaikuttaneet lapinkansan venäläistyttämiseksi. Niinpä onkin jo muutamilla seuduilla ikivanha alkuasukasten kieli kokonaan lakannut kuulumasta. Niin on tapahtunut jo ainakin Ponoissa, niemimaan itärannan isossa satamakylässä.
Mutta ei ole Suomikaan, läntinen naapurimaa, ollut aivan vaikutusta vailla. Niemimaan länsipuolen asukkaat, Patsjoen, Suonikylän ja Akkalan koltat, ovat lähimpänä Suomen kosketukselle. Niinpä monet Suonikylän miehet, varsinkin ne, jotka asuvat lähimpänä Suomen rajamaita, Fofonovit, Moshnikovit, Feodorovit, Gaurilovit, osaavat, vaikkakin kovin murteellisesti, suomea haastella. Monilla Suomen käynneillään, ja monet kerrat poronvarastelu-hommissaan joutuneina tekemisiin suomalaisten kanssa, ovat he sitä oppineet. Helppo onkin lappalaisen, oppia suomenkieltä, toki monin verroin helpompaa kuin vaikeata venättä. Onhan heidän oma kielensä niin suomenkielen kaltaista, jopa niin, että yksin kolttaäijäkin, joka ei ole koskaan kielentutkijan koulussa ollut, on tämän sukulaisuuden huomannut. "Suomakiil ja saamekiil, sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie sarnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak." [Kolttaukko on muuten oppinut "pärgalakinsa" Suomesta. On heillä omiakin korraamissanoja, esim.: Ishörm = hukka, Isokk-kahpper = piippalakki, paholainen, tann-pealaj = "senpuolinen", paholainen.] Näin Suonikylän ukko hyvillä mielin kielitutkimuksiaan toteaa.
Ja nämä Suonikylän suomenkielen harrastajat, samoinkuin Patsjoen ja Petsamon koltat, ovat meidän uuden alueemme asukkaita, ja ovat siis jo hyvällä alulla "valtakunnan kielen" taidossa.
Vaikka Venäjänlappalaisten vähäinen joukko on satoja vuosia ollut venäläisten vaikutukselle alttiina ja asunut hajallaan niemimaan suurissa erämaissa, vieläpä enimmät osat aikaansa aivan yksinäisinä metsäneläjinä, ovat koltat kuitenkin koko joukon säilyttäneet omaa vanhaa tarustoaan ja satujensa aarteistoa, vainolaistarinoita, noitasatuja, eläinsatuja, joita vielä ainakin vanhat muistelevat ja kertovat.
Jo edellä olemme tutustuneet kolttien vainolaistarinoihin, kamaliin kertomuksiin, joissa väliin kokonaiset kyläkunnat tuhotaan, väliin taas koko vainolaisjoukko ovelan lappalaisen toimesta saatetaan surmilleen. Nämä historialliset tarut ovat lähtöisin niiltä ajoilta, jolloin lappalaiset taistelivat erämaittensa puolesta vieraita verottajia, metsäsissejä ja vallananastajia vastaan. Monet tarinat, kuten vihollisjoukon koskeen hukuttaminen, tunturinrotkoon työntäminen, järveen keihästäminen, ovat tunnetut yli koko lappalaismaailman, koltta vain on ne paikallisiin oloihinsa soveltanut. Mutta toiset taas ovat aivan koltanmailla syntyneitä, muistoja omista korpitappeluista.