— Mon miedda! Pejv pajjan! (Mene pois! Päivä nousee!)
Kuollut menikin arkkuun takaisin, ja mies sitoi kiireesti poronsa puuhun ja kapusi suureen kuuseen. Mutta kuollut nousi jälleen ylös, juoksi miehen jäljessä, alkoi rautahampaillaan — kuolleilla on aina rautahampaat, joilla he tahtovat syödä ihmisiä, ja kädet ja jalat ovat hoikat kuin koivunvarvut — jyrsiä puuta poikki, niinkuin terävällä kirveellä olisi hakattu. Puu alkoi jo huojua. Mies taas huusi:
— Mon miedda! Pejv pajjan!
Siitä noita taas kiireesti arkkuun. Mutta ei päivä vieläkään noussut, ja miehen täytyi kaahaista toiseen vielä suurempaan kuuseen, jota noita taas ehätti jäytämään. Sekin jo alkoi huojua, kun päivä viimeinkin rupesi näkymään, ja kuolleen täytyi nopeasti rientää arkkuunsa. Mies lähti kovasti ajamaan ja sai kamalan noidan haudatuksi. Mutta noita ei pysynyt haudassaan, vaan kulki joka yö ympäri seutuja ja kolkutteli kolttien seiniä ja kotien ovia. Kolme vuotta sitä kärsittiin, mutta viimein kaivettiin äijä ylös ja paistettiin sen jalkapohjat tulessa, ettei olisi niillä kärsinyt kävellä. Eikä äijä enää kävellytkään eikä kolkuttanut, mutta alkoi sen sijaan haudassaan huutaa, parkuen aina joka yö kolme vuotta kamalasti, niin ettei kukaan lähimailla saanut rauhaa. Siitä taas kaivettiin noita ylös ja käännettiin kumolleen makaamaan. Sittenkin vielä kuului huuto, mutta hyvin heikkona, ja kävi aina heikommaksi ja heikommaksi, kunnes kolmen vuoden kuluttua kokonaan lakkasi. Katsottiin taas, ja äijä oli kerrassaan painunut maan sisään.
Peloittavia ovat semmoiset pahat vainajat, jotka eivät haudassaan saa lepoa. Ja pahasti käy heille silloin, kun he viimein joutuvat Tuonelan tulijoelle, Toll-johk'ille, jonka ylitse kaikkien vainajien on yritettävä, jos aikovat tsharsvaan, taivaaseen, päästä. Joen ylitse pitää mennä kapeaa siltaa pitkin, ja siitä aina syntinen ihmisparka putoaa jokeen. Mutta toisella rannalla on pyhä Pedar nuottineen vartomassa, ja rupeaa heti pyydyksellään jokeen pudonneita kalastelemaan. Mutta nuotta on kovin harva, lävitse menevät siitä monet syntiset ja jäävät tuliseen virtaan; vain ne, jotka ovat oikein silmiään ristineet, tarttuvat sormikoukustaan nuotan silmukkoihin ja nousevat Pedarin pyhälle rannalle.
Levottomia vainajien henkiä lienevät tshuttatkin, valkeapukuiset kummitukset, joiden joskus, varsinkin syksyn pimeinä öinä, nähdään metsissä liikuskelevan. Kuolemansa edellä on moni syksyn pimeydessä nähnyt tshuttan. Myös hautausmaiden lähitienoilla tshuttat liikkuvat. Niinpä on Suonikylänkin hautausmaalta joskus nähty valkean haamun, kuolleen pukuun puettuna, vaeltavan kylää kohden, liukuvan kylän lävitse jängälle äänetönnä ja häviävän sinne. Kovia kuolemia on se aina ennustanut, ruttokuolemia. Milloin se on liikkunut miehen muodossa, on miehiä kuollut, milloin se on naisena nähty, on kaatunut naisväkeä.
Niinpä vainajaa kovin pelätäänkin ja koetetaan hyvitellä. Häntä ja hänen poismenoaan itketään ja valitetaan sekä kotona hengen heittyessä ja arkkuun pantaessa että haudattaessa ja haudalta palattuakin. Ja huone, missä kuollut on henkensä heittänyt, pestään, puhdistetaan ja savustetaan katajilla. Onpa joskus tapahtunut, että koltta on heittänyt sen huoneen, kodan taikka pirtin, jossa talon vanhin on kuollut, autioksi, ja rakentanut uuden asunnon toiseen kohtaan samalle kentälle. Ei ole enää oikein haluttanut entisessä kuolijain pirtissä asua, kun ei tahdo saada siinä rauhaa. Niin on Moissein Jaahkilla kesäkentällään uusi pirtti, ja vanha, missä isä ja äiti ovat eläneet ja kuolleet, on vain ahkio- ja romuhuoneena. Kyprianovin Huoterin kesäpaikalla, Tshuörve-jaurilla, on kolme, neljä vanhaa kotakenttää, joissa kaikissa on ennen vanhaan asuttu, mutta uudet eläjät ovat aina vanhojen kuoltua etsineet itselleen uuden asuinsijan.
Rauha on asuinkentälle annettava sekä kunnioitus sille sijalle, missä vainajat eläessään ovat asuneet ja raataneet. Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan yön aikana ole hyvä käydä vanhalla kentällä maata kaivelemaan eikä kiviä liikuttelemaan. Voi sattua niin, että rauhan häiritsijään tarttuu kentästä joku tauti, jopa saattaa hän kentälle kuollakin, jos kovin pahoin sitä kohtelee.
Ennen kaikkea on kalmismaalle, missä koko kolttain edesmennyt polvi lepää, annettava rauha. Turhanpäiten ei sinne mennä. Mutta ohitse kuljettaessa, jos kalmistossa omia vainajia lepää, poiketaan haudalle kumartelemaan. Vierettäin asetutaan vainajien pääpuoleen, miehet ottavat lakinkin pois päästään, ja sitten pitkän aikaa ahkerasti ristitään silmiä ja kumarrellaan ja luetaan mitä osataan rukouksia. Naiset itkevätkin, pyyhkivät silmiään ja laskeutuvat polvilleen hautasalvoksen viereen. Jos kalmismaalla taikka sen luona pidettäisiin pahaa elämää, rupeaisivat vainajat pian kummittelemaan.
Vielä pidetään vainajaa hyvillä mielin niinkin, että hänelle nimitetään oma poronsakin, poomnik, vainajan poro. Jokaiselle täysi-ikäiselle kuolleelle koltalle se nimitetään, naineille ja vanhoille miehille porohärkä, naimattomille hirvas, tyttärille vaadin ja vaimoille porolehmä. Vainajan nimissä sitten poomnikkia hoidetaan, käytetään sitä niinkuin muutakin talon poroa ja hoidetaan vanhaksi asti; jos sille joku onnettomuus sattuu tulemaan — joka on kyllä paha merkki koko porotokalle — nimitetään tilalle uusi poomnik. Vasta vanhana vainajan poro teurastetaan ja silloin se pääsee oikealle omistajalleen ja saa jumalan luona häntä kiidätellä.