Pyhällä savulla suitsutetaan hautakin joka sopesta, ennenkuin se on kelvollinen kuolleen asuinmajaksi. Kun arkunkansi on vielä kerran avattu ja vainajaa hyvästelty viimeiset kerrat, naulataan kansi nopeasti kiinni, ja lasketaan raitohihnoilla hautaan. Siitä jokainen saattaja heittää arkulle vähäisen multaa lapiolla taikka puupalikalla, ja haudankaivajat luovat kiireesti haudan umpeen. Mutta haudalle — joskus hautaan kuolleen luokse — heitetään puulapio ja kirves, joita on hautaa kaivettaessa käytetty. Hankkivatpa muutamat oikein vartavastisen koristellun puulapion sekä uuden kirveen, johon tekevät lyhyen varren, ja ne heitetään vainajan aseiksi.
Ja sitten taas lähdetään kiireesti ajamaan kotiin. Vainajan valjakko laukkaa vain tyhjine kelkkoineen muiden mukana, sillä kukaan ei saa sillä ajaa. Ja vainajan kotona sitten syödään ja juodaan.
Näin saatetaan kuollut talvikylässä asuttaessa maan multiin. Mutta kesäkautena metsäjärvillä elettäessä rakennellaan arkut itse, miten kuten kyhätään kokoon, ja korven lapsi saatetaan johonkin järventakaiseen niemeen tai lahdenpohjaan puiden suojaan yksinäiseen leposijaansa. Otetaan vain sitten haudalta multaa pussiin, viedään se papille siunattavaksi ja tuodaan taas takaisin haudalle vainajalle lepoa ja rauhaa suomaan.
Haudalle rakennetaan hirrenkappaleista ja särkylaudoista domvits, maanpäällinen hautasuojus, joka on kuin vainajan hengen maalliseksi asuinmajaksi aiottu. [Samanlaisia hautasalvoksia tavataan Itä-Karjalan, Aunuksen ja Vienan-Karjalan kalmistoissa.] Se on haudan pituinen ja levyinen matala harjakattoinen harmaja salvos, jonka pääpuolessa on pienoinen ikkunareikä, mistä vainaja saattaa ulkomaailmaa katsastella. Joskus ovat mahtavilla mananmiehillä hautasuojukset isojakin, kolmi-, nelikerroksisia salvoksia kuin pieniä aittoja, mutta köyhän kolttaraukan haudalle on ainoastaan pari lautaa pääpuiden varaan harjalle laskettu, ja pienen lapsen leposijalle on veistetty vain puunrungon kopero taikka laskettu pieni lautapalanen.
Samalla kertaa kun hautasalvos rakennetaan, asetetaan puinen hautaristikin salvoksen jalkapuoleen. Se on tavallisesti venäläismallinen kaksois-, kolmoisristi, jonka alimmainen poikkipuu on vinossa. Useasti on ristin päähän ylimmän poikkipuun kannettavaksi laitettu harjakaton tapaan pari lautaa leikkauksilla koristeltuine reunoineen ja harjalle veistetty lintua muistuttava koriste. Vanhalle vainajalle useinkin vävy ja ristipoika valmistavat hautaristin.
Kalmismaat, havt-paihkit, ovat tavallisesti jokien korkeilla rantakummuilla, taikka hiekkaisilla töyränteillä järvien niemissä ja lahdenpohjukoissa, joskus saarissakin. Talvikylien kalmistot ovat kylän takana metsänreunassa. Koko kalmakenttä, samoinkuin sen ympäristökin on aivan luonnontilassa olevaa erämaata. Kalmisto on monesti samalla metsänkin kalmisto, oikea metsän ja metsänasukkaiden yhteiskalmisto. Sillä kaatunutta harmaata keloa makaa kaikkialla, ja maan alla lepäävät metsänasukkaat, joiden hautasuojia ja ristejä on joka paikassa kaatuneiden runkojen välissä. Semmoinen yhteiskalmisto on Suonikylän hautausmaa, kylän luoteispuolella, muutama satakunta metriä joenrannasta. Sovinnossa siinä lepäävät sekä metsän kaatuneet petäjät että metsän kiertäjät, Suonikylän koltat, kolmen-, neljänkymmenen harmaan hautasuojuksen alla. Kaikki vainajat makaavat pääpuolin länteen ja jaloin itään.
Kauniilla paikalla, päiväänpäin viettävällä korkealla lahdenpohjan rantatörmällä, on Nuortijärven Rippisalmen vanha kolttakalmisto. Korkeiden petäjien suojassa siinä vanha korvenkansa lepää, vanhoja lahoneita hautasalvoksia, joiden kattolaudatkin ovat puunauloilla kiinni iskettyjä, sekä kallellisia vinoristejä on kaikkialla. Useissa salvoksissa on vielä jäljellä lahonut puulapio ja ruostunut kirves sekä hiiliä, joita on jäänyt hautaa ja hautasalvosta pyhällä savulla suitsutettaessa. Risteissä nähdään kaiverrettuina vainajien puumerkkejä, nimiäkin venäläisin kirjaimin sekä pyhimystenkuvia. Onpa joihinkuihin leikattu ihmiskasvojenkin kuva ja ikivanha aurinkoympyrä, ja muutamiin lisäksi pari omituista varrellista ympyrä- ja kolmiokoristetta. Koristeiden merkityksestä ei koltta enää muista muuta kuin että "niiden pitää siinä olla", mutta ihmiskasvojen piirroksesta hän sanoo: "Mikä on ristissä nimi, se on sen muotokin." Hauska ja hyvin leikattu on muutamien ristien harjalintu, joka kattolautoja siipinään levittäen on hautaa ja vainajaa suojaamassa.
Nuortijärven rannan, Ristikentän ja Rippisalmen kalmistot ovat suuria sydänmaiden kalmistoiksi, yläpäässä järveä pikku tsassounan luona on vain pikkuinen kalmakumpu. Niihin kesällä järven rannoilla asustavat koltat kuolleensa veneellä soutavat, Ristikentänkin kalmistoon aina kolmenkymmenen virstan päästä. Entisaikaan, rosvosotien aikoina, niin kerrotaan, oli kaikki kuolleet pitänyt kuljettaa Tuulomalle, Patunan kalmismaahan, jonka paikkaa ei enää muisteta. Mutta metsäjärvien hautausmaat ovat vain pienoisia kuoleman piilopaikkoja, joissa pari, kolme manan matkamiestä makaa, ja joskus vain yksinäinen pieni metsän lapsi pienen ristin alla orpona nukkuu.
Mutta kaikki vainajat eivät tahdo viihtyä haudassaan, vaikka heille heitetään lapiot ja kirveet, rakennetaan vielä hautasalvoksetkin ja istutetaan suojaavat linnut hautaristin harjalle. Ne kuolijat ovat olleet suuria ja pahoja noitia, jotka eivät saa kuolemansa jälkeen lepoa missään. Heidän haudallaan ei tahdo ristikään pysyä pystyssä: kaatuu aina, vaikka kuinka monesti käytäisiin kohentamassa.
Oikein suuret ja pahat noidat eivät tahdo pysyä arkussaankaan edes sitä aikaa, kun heitä saatetaan hautaan. Niin kuoli ennen Nuortijärvellä suuri noita, ja muuan mies lähti sitä yksinään pororaidolla viemään Ristikentän kalmismaahan. Mutta matka oli pitkä, kolme, neljä penikulmaa, ja päivä jo laski, ennenkuin mies ennätti perille. Silloin porot rupesivat äkkiä vauhkoina hyppimään. Mies katsahti taakseen: siellä kuollut istuu kahdenreisin arkunkannella. Noita oli noussut arkusta ylös. Ajomies karjaisi: