Pirtin lautsalla maaten taikka kodan permannolla loikoen odottaa kuoleva koltta suuren hetken tulemista. Poronlihakeitto on aina ollut lappalaisen parasta herkkua, ja siksipä hän kuolintaudissaankin himoruokaansa mielii ja syö sitä, jos vain suinkin voi ja saa. Niinpä Suonikylänkin äijä tapatti viimeisen härkänsä, että vielä ennen kuolemaansa saisi muutamat kerrat sillä itseään vahvistaa, kun lihaton paastonaikakin oli kohta tulossa. Ja pirtu on koltan mielijuomaa. Sitä moni kuoleva haluaa maistaa: "Kun ei sitä sitten enää saa."
Joillakuilla kuolevilla on tapana ennen poislähtöään jakaa pieni leivänpalanen jokaiselle lapselleen, vieraallekin, ken sattuu saapuvilla olemaan. Siitä riittää saajilla leipää koko elämän ajaksi. Ja viinaakin monet antavat ryypyn, jos sitä sattuu olemaan, ja sitten ei viinakaan ryyppääjiltä lopu.
Halvoilla säkkirievuilla ja vanhoilla risaisilla vaatelouteilla maaten saa kuoleva huokaista viimeisen hengenvetonsa, sillä kaikki porontaljat ja raanupeitteet on korjattu pois, ettei kuoleva niitä saastuttaisi. Kuoleman kanssa kamppailevaa sairasta ei saa melulla eikä pahalla elämällä säikähdyttää, sillä voisi sattua niin, ettei henki pääsisikään lähtemään, vaan jäisi kuoleva kauaksi aikaa elämän ja kuoleman vaiheille. Ja kun henki on lähtenyt, avataan ikkunat, ovet ja reppanat, että tuuli pääsisi puhaltamaan kuolleenhajun ja hengen ulos. Astiat ja keittokalutkin kannetaan pihalle pois vainajan hengen kosketuksista. Samoin tehdään jos leivät sattuisivat juuri olemaan uunissa paistumassa — ne korjataan kiireesti pois, vaikka kesken kypsymisenkin ja paistetaan muualla. Mutta jumalaisen pyhän kuvan eteen sytytetään pieni tuohus palamaan, ja sen luona kumarrellaan ja rukoillaan vainajan puolesta. Siinä makuulautsalla vain vainaja pestään ja suitsutetaan pyhällä savulla. Vanhat vaimot toimittavat pesemisen — joskus sentään miehet pesevät miehiä — ja sitten pukemisenkin. Valkea paita ja, miehelle, valkeat housut puetaan päälle sekä liinaiset valkeat sukat ja komeat poronkoipikengät, vainajan omia kenkiä, pannaan jalkoihin. Käsineetkin ommellaan liinavaatteesta ja päähän asetetaan valkea liinalakki, munkkien päähineen mallinen. Vainajan kynnetkin leikataan ja palaset pistetään paidan alle, [Samoin eläessäkin leikatut kynnenpalaset pistetään poveen paidansepaluksesta. Ellei niin tee, ei pääse jumalan luokse. Varpaiden kynnet poltetaan.] ja kuolleen käsivarret asetetaan ristiin rinnalle. Lopuksi peitetään vainaja louteella ja jätetään autioon pirttiin makaamaan, siksi kunnes voidaan viedä hautaan. Itse asutaan sen aikaa keittokodassa, ellei muuta huonetta taikka naapuria ole lähettyvillä.
Heti kun hengenlähtö on tapahtunut, ruvetaan vainajalle valmistamaan arkkua, riohppia. Kaadetaan kankaalta suuri suora petäjä, josta laudat halotaan särkemällä, veistetään ja höylätään. Kuusi lautaa vain arkkuun tarvitaan: kaksi laitoihin, kaksi pohjaan ja kaksi kanteen, lisäksi pari palasta pääkappaleiksi. Ennen kiinnitettiin laudat toisiinsa nuoralla, niinkuin entisajan venelaudatkin, puutapit vain iskettiin reikiin, että nuora piti tiukemmin kiinni. Mutta nykyään lyödään laudat kiinni rautanauloilla. Kansi on vain tasainen, kaksi lautaa vieretysten naulattuna, joskus toisen reuna toisen reunalle, niin että muodostuu hiukan harjantapaista. Useassa kylässä on tottuneita mestareita, veneseppiä, jotka vainajien arkkujakin valmistavat. Tuuloman Ulittajoella kesäisin asuva Omeljen Meetrej on Nuortijärveläisten arkkuseppänä.
Kohta kun arkku on valmis, panee tekijä siihen arkun teossa saatuja höylänlastuja sekä pari pientä kiveä, sillä tyhjäksi ei valmista arkkua saa heittää: on joskus tapahtunut, että se on yöllä kadonnut, vainaja on tullut itse, ottanut arkun ja sen kanssa hävinnyt jäljettömiin.
Lastuille asetetaan arkkuun joku vaate ja päänalus, ja arkku suitsutetaan pyhällä savulla joka sopesta ja ulkopuoleltakin moneen kertaan. Sitten vasta lasketaan siihen vainaja, ja peitoksi pannaan valkea vaate; kasvotkin peitetään eri vaatekappaleella. Ruumiin rinnalle asetetaan papin antamia pyhiä papereita, joissa on venäläisiä molinoita vainajan puolesta.
Mutta sormuksia ei kuolleelle jätetä. Ne otetaan kaikki pois ja jaetaan lasten kesken. Isän sormukset joutuvat pojille, äidin tyttärille. Jonkun ajan kuluttua niitä vasta uskalletaan ruveta käyttämään.
Kolme vuorokautta ainakin on kuollutta pidettävä maan päällä, hautaamatta. Sillä niin kauan hän kuulee ja näkee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, eikä häntä silloin voida hautaan saattaa. Veteen hukkunut taas on tiedoissaan niin kauan, kun hän makaa vedessä, ja vasta maalle nostettuna kadottaa hän tietoisuutensa. Siksi ei hukkunutta etsittäessä saakaan näyttää pahaa mieltä eikä mitään puhua hukkumisesta. Kun vedessä olija kuulee kaikki, joutuisi hän kovin pahalle mielelle saadessaan tietää, että hän on saanut surmansa niin surkealla tavalla.
Sitten lähdetään viemään vainajaa hautaan. Pääpuoli edellä kannetaan arkku porokelkkaan, jonka eteen on kaksi poroa valjastettu. Oikeanpuolisella porolla on kello kaulassa, mutta toisella on kulkusia otsapangassa, niinkuin aina muulloinkin, kun tahdotaan komeasti ajaa. Alussa ajetaan vain hiljalleen, mutta vähitellen lasketaan aina kovemmin ja kovemmin haudalle asti. Sukulaiset ja tuttavat seuraavat saattoväkenä jäljessä, ja jos tie on kovin umpeen ajautunut, ajaa joku tyhjällä porolla vainajan valjakon edellä.
Haudan, noin metriä, puolitoista syvän kuopan, jonka pituussuunta on tavallisesti idästä länteen, ovat omaiset taikka muut sukulaiset jo valmiiksi kalmismaahan kaivaneet. Jotkut vanhat ukot huolehtivat vastaisesta lepopaikastaan niin, että eläessään jo itse katsovat valmiiksi sijan, mihin levolle haluavat, ottavatpa jotkut jo valmiiksi sammaletkin pois sivulle kasaan. Siitä sitten saadaan ne panna haudalle. Muuan Nuortijärven ukko kaivoi itse jo haudankin valmiiksi, mutta kun toinen koltta sattui kuolemaan ennen, niin luovutti hän sen tälle ja kaivoi itselleen uuden. Mutta siihenkin ehätti toinen ennen häntä, ehättipä kolmanteenkin, jonka itsepintainen äijä taas kaivoi. Ja sitten kuolikin äijä itse, mutta ei päässyt lopultakaan, vaikka oli kolme kuoppaa toisille kaivanut, omaan kaivokseensa lepäämään.