Navetoista voimme esittää Yrjänän kivinavetan. Se on vain maakivistä kasattu ja alkuisin ainakin viime vuosisadan ensi kymmeniltä.
Luonteenomaisimpia rakennuksia Luodolla ovat tuulimyllyt, joita siellä on kymmenittäin. [K.E. Rydman mainitsee (Luonnon Ystävä 1901, siv. 131) Hailuodossa olevan 54 tuulimyllyä.] Melkein joka talon pellolla se nelisiipisenä kummituksena kohoaa, jopa kahtia jakaantuneen talon kartanolla on niitä kaksittain. Luodolla näet ei ole semmoisia virtoja, jotka voisivat minkäänlaista vesikiveä pyörittää, siksi on turvauduttu tuulen voimaan. Tuulimyllyissä sitten on vanhoista ajoista saakka oman saaren viljat jauhoiksi jyryytetty. Muutamat tuulimyllyt ovat ainakin 1700-luvulta. [Prokkolassa on aikoinaan Päärnistä ostettu tuulimylly, jossa on vuosiluku 1777.]
Kaikki Luodon tuulimyllyt ovat jotenkin samaa mallia. Korkeille kaksinkertaisille hirsiristikoille, varpaille, on kohotettu hirsistä salvettu korkea huone, jonka sisässä kivet, tratit, rattaat, tukit, lyhdyt sekä muut myllyn värkit ja vehkeet. Vesikatto on melkein kaikissa myllyissä taitteinen (mansardikatto). Siipien luku on neljä, ja siivissä on aukot tavallisesti tyvessä ja latvassa. Nimilehdellä oleva kuva esittää Valpun taloa tuulimyllyineen.
Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.
Ei sitä entiseen aikaan niin eletty kuin nykyään. Silloin kun oli vielä useassa talossa nokilakiset uunipirtit, joiden "puutöötöstä" savu suitsusi, silloin olivat elämäntavatkin toisenlaiset. Ei tiedetty nykyisistä mukavuuksista, mutta ei myöskään nykyajan ylellisyydestä eikä joutavasta koreilusta.
Kello oli joka talossa, mutta ei joka mökissä. Merkittiin "kumppassilla" taikka kellon jälkeen päivänpriimu akkunalautaan, ja siitä nähtiin, milloin kello oli 12. Jossakin kohti taas oli pihamaalla noin metriä korkea pölkky, tiimastukki, "niinkuin talonpojan kirnu pystysä", ja pölkyn päässä oli kivi- tai puulevy, johon oli tunnin määrät merkitty. Keskellä levyä oli napa, joka päiväpaisteella näytti ajan. Tällainen aurinkokello oli ollut Raution pihakentällä sekä Kivipään talon pihalla ynnä Yrjänällä ja Piekkolalla. Ajan kulumista tarkattiin myös taivaan tähdistä. Silloin kun kointähti nousi, oli aamu jo lähellä ja oli jo kiire riihelle. Ehtootähti taas ilmotti illan joutumista. Taivaan merkkeinä tarkattiin myös seulavaista, Mooseksen- ja Aaroninsauvaa, Lapin ja Suomen Otavaa, Pohjantähteä sekä valkeaa taivaan vyötä, talvenrataa.
Päre paloi illoin aamuin pihissä uunin kylessä ja valaisi pimeää pirttiä. Joskus "mäihättiin" nauriista nauriskuppi, johon pantiin sulatettua talia taikka traania. Keskelle kuppia pistettiin pystyyn puutikku ja sen varaan laitettiin pumpulivaatetta tai -lankaa, johon tuli sytytettiin. Sen valossa sitten puhdetöitä tehtiin. "Sievillä ilimoilla" poltettiin praasussa tervaskantoja. Ne kun kovasti palaa roihusivat, ei silloin pärettä tarvinnut polttaa. Näki työskennellä kyllä etempänäkin ja samalla saatiin lämmintä. Mutta "tormeilla" ei tervasroihua uskallettu sytyttää, pelättiin tulipaloa. Päresoitto kädessä käytiin pimeällä navetassa ja tallissa ja päretulen valossa puiminenkin aamuisin riihessä toimitettiin. Palava päre oli pihdissä riihen kiukaalla ja päreen alla oli vesikaara, iso vesikaukalo.
Ilmestyi sitten ensimäinen "lamppu" — erääseen taloon emännän muiston mukaan 1864. Pikkuiseen pulloon saatiin vähäisen lamppuöljyä, johon pantiin läkkitorveen pistetty sydän — pläkslaakareilta saatiin ostaa torvia. Siinä sitten tuli palaa tuikutti. Semmoista lamppua haukuttiin myöhemmin tuijuksi ja kiiluksi, mutta hyvä sekin silloin alussa oli. Ei sitäkään paljon raahdittu polttaa, öljy näet maksoi siihen aikaan "markan halstoopi". Sitten 15-16 vuotta jälkeen saatiin loimulamppuja, joissa oli kaksi "korvallista", jotta ei "sauvannu", ja siinä voi "valakiaa kruuvata". Sitten taas myöhemmin tuli "pikkuruiset kattolamput". — Jouluna ja pyhäaamuina poltettiin kynttilöitä, joita talista talikirnussa itse kasteltiin. Niitä myös lyhdyissäkin toisinaan käytettiin.
Tulitikkujakaan ei ennen ollut. Tuli iskettiin tuluksilla. Tulirauvalla lipsutettiin piitä, kunnes siitä sytyttävä kipuna lensi taulaan, josta itse valmistetuilla tulitikuilla, rikkiin kastetuilla, 5-6 tuumaisilla puikkosilla otettiin tuli. Taikka jos satuttiin ulkona olemaan, kaukana kalasaunalla, eikä ollut tuluksia mukana, ei silloinkaan oltu neuvottomia. Hankittiin pari kuivaa puukappaletta, toinen koivua, toinen haapaa, ja hangattiin niitä vastakkain niin kauvan, että tuleen syttyivät. Näin saatu tuli oli kitkanvalkii. — Ensimäisiä raapaisutikkuja toivat ruotsalaiset mukanaan, kun kerran saapuivat Luotoon jyvänostoon. Se oli jo ennen Krimin sotaa. Ihmeteltiin niitä tikkuja, kun niillä sai tulen, jos mihin raapaisi. Jotkut niitä ostivat, mutta toiset kalliiksi moittivat: "oishan niitä pitänyt ostaa, mutta tyyriitä ne on". Mutta Nikun isäntä se oli saanut hyvin huonon kokemuksen ensimäisestä tulitikkuihin tutustumisestaan. Oli tullut kerran — siitä on jo yli 60 vuotta — kaupungista tulitikku-"toosineen" ja ollut "rehtinä", jotta "ei tarvitte enää vuolla tulikivitikkuja", jotta "hälläkin on nyt tämmösiä". Ja oli vetäissyt laatikon ja ruvennut emännälle näyttämään "ihimeitä". Mutta varomattomasta käsittelystä olivat arat tikut tömähtäneet tuleen ja polttaneet pahasti ihmeiden näyttäjän kädet. Isäntä hädissään läimäyttänyt huituastian palaville tikuille ja päättänyt: "en täsä maailimasa enää noit' osta!"
Entisaikainen ruoka- ja päiväjärjestys oli jotenkin tämmöinen: