— Ei tähän tievaan, mutta siihen toiseen, joka on alempana.
Siihen täytyi vainaja siirtää, ja siinä hän sai levon. Jokisuvannon mutkassa, suojaa antavan suuren saaren kosteessa, oli vainajalla mieluisa paikka.
Akamellaan, lapinakan rauhalliseen hautamellaan, ruvettiin sitten saattamaan muitakin kuolleita, ja viimein tuli tievasta koko seutukunnan siunattu kalmakumpu.
Siihen tuotiin sekä erämaan lappalaiset että myöskin paikkakunnalle asettuneet lantalaiset. Monet tunturien äijät, parhaisiin talvitammeisiinsa puettuina, ajettiin sinne ahkioissaan ja kätkettiin semmoisinaan ajoneuvoineen kumpuun, niin että ukko oli valmiina tuolla ilmalla jatkamaan keskeytynyttä matkaansa. Pienet lapset peitettiin komsioineen mullan alle. Samoinkuin Kurjenpolvessa ja muissa Lapin vanhoissa kalmistoissa haudattiin monet Akamellankin vainajat suuriin hirsillä kehystettyihin salvoshautoihin. Samaan kammioon saatettiin sitten taas helposti haudata muitakin saman suvun jäseniä tai sivullisiakin, sillä eihän tarvinnut muuta kuin avata katto ja laskea vainaja toisen toveriksi. Sellaisia, isojakin "sukuhautoja", oli monilla lantalaisillakin.
Korkealla, hirsistä salvetulla aidalla ympäröitiin koko kumpu, 20-30 metriä ristiinsä, ja aitaan oli määräysten mukaan jokaisen erämaan isännän salvettava osansa, kolme, neljä syltä pitkä hirsileippo poikittaisine sidehirsineen. Vahva portti oli virran yläjuoksulle, sillä sinne käsin, vastavirran puolelle, eivät manalaiset niinkään seuranneet kalmistossa kävijää.
Aikojen kuluessa karttui pieni kalmisto täyteen hautoja ja hautapatsaita. Monella haudalla seisoi raudasta taottu, parin, kolmen korttelin pituinen, puupatsaan nenään isketty risti, jonka kourissa riippui isoja ja pieniä rautarenkaita; useasti oli nokassa vielä rautainen tuuliviiri. Ylitalon Kusto-vainaalla oli valkoiseksi maalattu pyöreä taulu. Mutta Olli Purasella, joka Pellon Purasesta viisi miespolvea takaperin oli tullut Ylimuonion ensimmäiseksi Puraseksi, oli itse laatimansa komea risti. Se oli neljä kyynärää korkea nelikulmainen pylväs, johon neljälle tuulelle oli isketty rautakourat, ja joka kouraan ripustettu kolmikorttelinen lauta. Lautoihin oli ukko itse "puukkotyylillä" kaivertanut "koko elämäkertansa". Oli pylväässä vielä "uskonsilmäkin", pieni pyöreä, kehystetty lasilevy, joka katsoi länttä kohden. Tuuli kun oikein puhalsi korkean tievan ylitse, helisivät ristien lukemattomat renkaat, ja viirit kilvan kitkuttivat, niin että kalmistosta kuului sekä iloinen helähtely että surkea voihke ja valitus joen toiselle rannalle asti. Mutta Olli Purasen elämäkertalaudat lapattivat ja heilahtelivat vain verkalleen, vakaisena katseli uskonsilmä, ja Ylitalon Kuston pyöreä taulu kumotti yli aidan kuin vainajan valkoinen lakki.
Vierekkäin joutuivat tievan multiin odottamaan Herransa tuloa sekä lappi että lanta. Joutui sinne suuri tietäjä ja Lapin kirkkojen rakennusmestari Vuopiokin ja moni muukin lapintietäjä; joutuipa Parkajoen muorikin, joka ei Akamellassa saanutkaan lepoa. Kotoiset huolet ahdistelivat muori rukkaa, niin että hänen täytyi heti nousta ylös ja köppäistä kotipihoilleen. Ajettiin muori kyllä säälimättä takaisin hautaan ja laitettiin arkunkansi lujilla rautakrookeilla kiinni, mutta muori tuli vielä sittenkin monet kerrat kotiinsa kummittelemaan. Vasta kun muuan raaka äijä meni ja manaten pyöräytti arkun vainajineen kumoon, ei muori parka päässyt enää pois haudastaan.
Parkajoen muori ei kyllä ollut ainoa Akamellan asukas, jolle ei hauta suonut lepoa. Sinne joutui kaikenlaista "Herrassa nukkunutta" kansaa, epäuskoisia äijiä, poronvarkaita ja suuria, väkeviä lovinoitiakin, ja niiden rauhattomat ja mahtavat henget eivät mahtuneet ahtaassa maakomerossa asumaan, vaan niiden täytyi päästä edelleenkin liikkumaan ja toimimaan. Akamella olikin pelottava paikka, niinkuin ainakin suuret kalmankentät, joihin kaikki kansakunnan sekä mahti että kurjuus lopuksi kootaan.
Vielä pelottavammaksi tuli Akamella, kun uusien Manan matkamiesten saapuessa pieni Manala kävi niin ahtaaksi, että täytyi entisiä asukkaita karkoittaa pois. Vanhat puoleksi lahoneet arkut raastettiin luukasoineen, kaikkineen lepokammioistaan ja heitettiin aidan taakse kankaalle, ja toinen vainaja laskettiin sijaan. Joskus riistettiin jotenkuten säilynyt arkku entiseltä omistajaltaan ja annettiin se jollekin köyhälle kulkurille taikka lapinäijälle makuusuojaksi. Suuret röykkiöt luita, arkunraakkeja ja ahkiorajoja sekä rikkoutuneita hautaristejä kasautui kalmismaan vierelle. Koirat ja korpit sekä muut riettaeläimet raastoivat ja lennättelivät luita ympäri metsiä, ja niiden mukana taas joutui kalmanväkikin liikkeelle ja teki paikan rauhattomaksi.
Mutta sitten Akamella vasta oikein kolonnäköiseksi tuli, kun Muonio sekä Ruotsin puolen Muonionalusta, jotka ennen yhdessä saapuivat Akamellaan levolle, saivat kumpikin oman uuden hautausmaansa, ja vanha Akamella hylättynä jäi kokonaan hoidotta. Kammiohautojen kattolankut lahoivat ja putosivat alas, ja niin viimein kaikki haudat aukenivat kuin tuomiopäivän tullessa. Sieltä kattoparsien välistä, lahoneista arkuista, irvistelivät kolkot luurangot, siellä lapinäijät peskeissään, vanttuut käsissä ja poronkoipikengät jaloissa kellettivät ahkioissaan, siellä pienet lapsen luurangot makasivat komsioissa, siellä Vuopion tietäjänkin haamu täysissä vaatteissaan lepäsi. Ja hautausmaalla oli kaikkialla luita ja luukappaleita, pääkalloja, leukaluita, sääriluita, reisikontteja sekä ulkopuolella kalmistoa kasoittain vainajain jäännöksiä ja arkkujen jätteitä.