Monet ikänsä tunturien tulen alla eläneet lapinäijät tuntevat kyllä taivaanvalkioiden voiman ja tietävät, miten paljon ne sietävät. Muutamilla on semmoinen mahti, että he saattavat loitsia ruijantulet aivan aluttomasta mustaan yöhönkin, taivaltaessaan pimeässä tuntureilla. Niinpä Ketomellan Jussa-äijälläkin oli sellainen voima, ettei hänen tarvinnut muuta kuin vain sormellaan tuikkia taivaalle ja hokea:
— Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ruonu, raanu, hut, hut, hut!
Ja pian leimahtivat liekit mustan tunturin takaa. Mutta sen enempää ei äijä niitä ärsytellyt, ajeli vain tyytyväisenä valossa värjyviä kenttiä pitkin. Eivätkä taivaanvalkiatkaan ahdistelleet, leimusivat vain avaruudessa ja antoivat ukon ajella. Yhtä suuri mahti on vieläkin Näkkälän Salkolla, Enontekiön vanhalla tunturienkiertäjällä. Hänkin saattaa, milloin vain tahtoo, loitsia taivaanpalon pilkkopimeästä. Ja se on lappalaiselle mahdottoman hyvä mahti, sillä silloinhan ei hänen tarvitse suurilla jängillään eikä vaarallisilla tuntureillaan pimeässä harhailla. Salkko manaa ruijat esiin härsyttämällä:
— Ippu, paiska, tmolle daal, gal lee heitto, ko i buolle! [20]
Sen enempää ei tulenhaltija siedä kuulla Salkon suusta, kun jo läväyttää liekkinsä avaruuteen, eikä vanha viisas lapinäijäkään enempää kiusaa, sillä hän tietää, että jos vielä jatkaisi joikuaan, sähähtäisivät tulet alas ja polttaisivat hänet poroksi.
Vanha Muonion ukko, Liikavainion äijäkin, mahtoi loitsia taivaanvalkiat esiin. Hän usutteli:
— Vuohkuta, vuohkuta, vuohkuta,
lurkuta, lurkuta, lurkuta!
Sitten vielä vihelsi päälle, ja pian loimottivat taivaan tulet. Kun äijä vielä toisen kerran lausui yllytyssanansa ja vihelsi, puhaltuivat liekit lumihangelle, kähisivät ja kärhähtelivät siinä sekä säväyttelivät äijän jalkoihin. Mutta ukko olikin suuri tietäjä, joten äkäisimmätkään tulet eivät voineet hänelle sen enempää.
"Vanha-Vasara", Muonion pieni lappalaisäijä, ajeli taivaanvalkiain leimutessa ja joikaili hiljalleen:
— Jumala, jumala, jumala,
voia voia voia nanaa!