Kaunis on Honkaniemen seutu. Uljaan huiman vaaran viertehellä kohoaa kylä, kapean kauniin järven rantamalla. Useita vaaroja on ympärillä, ja etäältä ne tänne loistavat. Näkyypä kaukainen suuri Selkonenkin siintävän sinertävänä kumpuna taivaan rannalla. Ei ole tämänkään kylän ympärillä isot vainiot. Tilkareita ovat pellot, peruna- ja ohramaita taikka vähäisiä ruishalmeita.
Honkaniemen järvi on malmipohjainen järvi. Useampia malminnosto-, "moannosto"-lauttoja sen pinnalla kelluilee, ja ahkerina niillä nostajat puuhailevat. Naapurikylistä jopa etäisistäkin ovat monet nostajat. Hautausmaan viereen järven rannalle ovat valtavan kasan kuin kokonaisen vuoren, ruskeaa rakeista malmia koonneet. Suonteleen tehtaaseen muistaakseni nostivat. Talvella kelin tullessa malmi tehtaaseen ajetaan. Kesällä ei minkäänlaista kuormaa kulettaa voi. Ei ole teitä ei hevos- eikä vesiteitä, kaitoja karjanpolkuja vain. Niitä myöten voit jalkasin kapsutella taikka hevosella ratsastella, kuorman kulettamisesta ei puhettakaan.
Pölkkylässä.
Se on eräs sunnuntai-iltapäivä, kun parikymmentä virstaa metsäpolkua astuskeltuamme avautuu eteemme pienoinen, soma Pölkkylän lakeus vihreine niittyineen, rehevine viljavainioineen. Siinä pienoinen kylä, sen takana järvi, Pölkkylänjärvi, järven takana synkkä metsä.
Seitsemisen, kahdeksisen taloa on vaan kylässä, koukertelevan kyläkujan vierellä. Useimmat talot, kuten Iivanan, Timon ja Tanilan, ovat vaan pienoisia karjalaistaloloita, mutta Huotarin ja Ontron asunnot ovat aika uhkeita. Ontron talo on kuin linna muiden rinnalla. Siinä valtava kasa hirsiä yhteen salvettu mitä erilaisimmiksi huoneiksi ja komeroiksi. Mahtavana levitäikse laaja katto kaikkien näiden yli. Talo on kuitenkin jo vanha ja rappeutuneen näköinen ja tekee sen takia ikävän vaikutuksen. Mutta sellainen ei ole Huotarin talo. Se on hiljakkoin rakennettu, uhkea ja komean näköinen kuisteineen ja monenlaisine koristeineen. Täällä synkän salon helmoissa ne elävät vaan Pölkkylän asukkaat omaa elämäänsä, paljonkaan tietämättä muun maailman asioista. Mikäpä tänne viestejä toisi tiettömien metsien taakse? Harvoin vieras kylässä pistäytyy, harvoin itsekään muualla käväistään, "praasniekka"-matkalla ehkä vaan. Omin päin täällä vain eletään, omin tuttavin tullaan toimeen. Joutoaikoina milloin mihinkin taloon kokoonnutaan kaskuamaan omia kaskujaan, omia juttuja jauhamaan. Omissa kisoissa nuoretkin huvinsa löytävät ja monasti "mielessäpiettävänsäkin".
Niinkuin miltei aina salojen asukkaat, ovat pölkkyläisetkin hyvin ystävällistä väkeä, iloisia, huolettomia karjalaisia.
Huotarin talossa, jonka katsomme paraimmaksi levähdyspaikaksi, viedään meidät heti komeaan gornitsaan ja käsketään reput pois heittää. Ja kun kysymme, josko saamme talossa joksikin aikaa asuaksemme, vastaa isäntä:
— A mintään ei sais? Olkaaha vai, vellot, olkaah!
Ja samovaari on heti pöydällä kuhisemassa, ja sen kuumaa sisällystä me yhdessä talonväen kanssa tyhjennämme lasin lasin perästä. Isäntä itse on juomanlaskijana.
Ja arvaahan sen: yhtä sukkelaan kuin lasit tyhjenevät yhtä sukkelaan tarinatkin luistavat.