Ei tiedä tyttö itsekään, tai ei ole tietävinään.
Talon asukkaat ja ehkä koko kylänkin asukkaat ovat "starovieroja", oikein hartaita oikeauskoisia. Eri astiat on heillä varattuna, joista vieraita, toisinuskovia syöttävät ja juottavat. Eivätpä he suinkaan anna omia ruoka-astioitaan vieraan syntisen suun kosketella. Aijoin siinä vähäisen käyttää talon "koussikkaa", nappoa. Mutta isäntä sanoi, hyvänsävyisesti kyllä:
— Ei se uo siu astiais! ja meni kiireesti tuomaan "miu astiain".
Talon vanha, oikein vanhan vanha, koukkuleukainen, köykkyselkäinen mummo, joka miltei yhtäpäätä pirtin peräpenkillä, akkunan eteen laitetulla tilalla lojuu, näkyy olevan hyvin harras kristitty. Tuon tuostakin on hän rukouksissa. Vieläpä yölläkin, kun satumme heräämään, näemme mummon lattialla polvillaan kasvot akkunaan päin, molimisen touhuissa. Ahkeraan siinä pää nyökkää, huulet liikkuvat, ja käsi tekee lakkaamatta kiertomatkaansa otsan, olkapäiden ja rinnan välillä. Katsomme tuota pitkän aikaa, mutta aina vaan molimista kestää.
Loasarissa.
Ollaan matkalla Pölkkylästä Loasarinkylään. Katkaistaan pari kymmenvirstaista taivalta karjanpolkua kapsutellen. Aamulla jo aikasin on matkalle lähdetty.
Avautuupa metsä vihdoin. Näemme järven, Loasarinjärven ja sen rannalla pienoisella vaaralla Loasarin parikymmentaloisen kylän ja kylän vieressä tuuhean kuusikon, kylän kauniin kalmistometsän.
Pahanpäiväiseltä näyttää kylä harmaine ränsistyine talorähjineen. Talot näyttävät olevan sikin sokin siellä täällä, hauskassa epäjärjestyksessä. Ovat päädyttäin koukertelevaan kyläkujaan, toiset toisella, toiset toisella puolella.
On siinä eräällä pihamaalla muutamia karjalaisukkoja työskentelemässä. Kysäisemme, missäs se Jemosen Iivanan asunto on. Sinne näet Pölkkylän Huotari-ukko meitä on neuvonut, se parain talo kylässä. Löydämme Jemosen, varakkaannäköisen vasta rakennetun talon kylän vastaisessa reunassa. Akkunat ovat siinä kahdessa kerroksessa, karsinakin akkunoilla varustettu.
Astumme asuntoon. Karsinassahan, alakerrassa he asuvatkin.