Ehdin paraiksi näkemään, kun tyttö äidin kodista prihatsunsa kanssa vierekkäin lähtee käymään sulhasen taloa kohden. Mustissa sarkavaatteissa on poika, punainen villahuivi kaulassa, pitkävarsisaappaat jalassa. Tyttö taas punaisen- ja vihreänkirjavissa karttuunivaatteissa koreilee. No potra on priha, pitkä veikale, tyttö tavallinen, työn karkaisema tanakka karjalaistyttö. Suuri loistavankirjava tyttöparvi seuraa nuorikoita, laulaen, kirkuen toinen toistaan kimakammin.
Sulhasen taloon astuvat. Eikä se sulhasen talo kaukana olekkaan. Vähäisen matkaa kyläkujaa ensin suoraan astuu, sitten vasempaan pyörähtää, ja sitten taas oikeaan käännähtää ja niin on pihalla.
Tekee sinne mieleni mennä, mutta enpä arvaa kutsumattomana käydä.
Silloin taas tapaan vanhan tuttavani, hyvän Akain Iivanan.
— A käyhäh, vello, katsomah! sanoo. — Tule vain elä varaja, mie soatan.
Väkeä on pirtti täynnä, ihan ahtaaseen mätettynä miestä, naista. Iivana vie minut peräpenkille istumaan.
— A siitä sie näet, vello, sanoo.
Oikeassa peränurkassa on pöytä juuri jumalankuvan alla. Valkealla vaatteella on pöytä verhottu, pöydällä paksu karjalaisleipä, leivällä pieni lasinen suola-astia. Jumalankuva on liinavaatteella, "käspaikalla" ympäröitty ja kuvan edessä palaa tillittää pienoinen kynttilä.
Talon naisväki puuhailee ruoanlaittohommissa. Pöydälle kantavat he ruokia, tavallisia karjalaisruokia, leipää, kalaa, kalittoita ja maitoa monenlaista.
Miesväki se vaan kaskuaa keskenään ja katselee naisten puuhaamista.
Kun pöytä on katettu, käyvät sulhanen, morsian, sulhasen isä, patvaska — jona on meidän Jemos-isäntämme — ja pari naista pöytään. Molivat ensin vähän, sitten syömään rupevat. Muuta syövät, mutta eivät suola-astiaan eivätkä sen alla olevaan leipään kajoa.