Mutta on sentään outoakin talossa. On jokaisen asuttavan huoneen peränurkassa outo kuva, kullatuissa kehyksissä pälyilee ja näyttää koko talon henkeä hallitsevan.
Vaan sittekin on kansa omaa kansaamme, ja turvallisina nukumme ensimäisen yömme karjalaistalossa.
Kiimaanvaara.
Kiimaanvaara on isonlainen kylä. Talot ovat kahdessa osassa, kahden pienoisen vaaran nyppylällä nököttävät. Läntisen, isomman vaaran laella on isompi kylän osa, siellä myöskin on kylän tsassovna, matala nelisnurkkainen, pyöreistä hirsistä kyhätty latomainen hökkeli erään kujan nurkkauksessa. Itäisellä vaaralla on pienempi kylä. Talot tällä vaaralla ovat enemmän sikin sokin. Länsivaaralla ne ovat asettuneet vieretysten ja kääntäneet koristellun 3- t. 5-ikkunaisen päätynsä tielle käsin. Joku talo on kyllä täälläkin asettunut erikseen takapuolelle varaväeksi.
Onpa Kiimaanvaarassa koulukin. Isommassa kylässä sillä on talonsa, samanlainen harmaja, pyöreistä hirsistä salvettu, pieni-ikkunainen rakennus kuin muutkin kylän talot. Pientenlastenkoulu se vain on. "Kirjaa malttamaan", kirjoittamaan ja laskemaan kuulutaan opetettavan, kaikki tietysti venäjäksi. Saavathan siellä salon lapset oppia ja tietoja — miten paljon saanevat. Kuinka ahkerasti muuten siellä käyvät, ei tullut kysytyksi. Kuuluihan käyvän m.m. poikanen Pieningänkylästäkin, 40 virstan päästä tiettömäin salojen takaa. Ei kai hän joka ilta kotiinsa käyne.
Tie leveä, hyvä tie, oikein "postavoi doroga", jota myöten Repolasta tulimme, kulkee edelleen Kiimaanvaarasta Lentieraa ja Himolaa kohden. Lentiera kuuluu olevan 30 virstan päässä Kiimaanvaarasta. Siellä kuuluu juuri olevan suuri juhla, praasniekan vietto. Menee sinne rahvasta Kiimaanvaarasta ja muistakin kylistä Kiimaanvaaran kautta matkustaa. Toiset menevät jalkapatikassa, toiset taas "hevosel ja telegäl" ajavat. Hauskannäköistä on Karjalan kansa praaaniekka-tamineissaan. Miehet koreilevat karvalakeissa ja karttuunipaidoissa, paidat useimmilla housujen päälle vedettynä. Pitkävarsisaappaat ovat jalassa, jotkut myös virsuissa tallustavat. Naiset taas ovat mitä koreimman kirjavissa karttuunivaatteissa.
Tapaamme Kiimaanvaarassa vanhan muijan, Malanje Seppäsen, joka vielä "malttaa" runoja ja loitsujakin taitaa lasketella. Hän istuu pöytämme luona silmät ummessa nyököttäen ja laulaa yksitoikkoisella sävelellä Väinämöisestä ja Joukahaisesta, veisailee häävirsiä ja itkujakin. Omituista on kuulla vanhoja runoja laulettavan vanhan akan vapisevalla äänellä. On vain niin paljon outoja sanoja, ettemme kaikkea tajua.
Kiimaanvaarassa myös saamme tutustua muutamiin karjalaisiin ruokalajeihin. Siellä jamssikan pyylevä ruskettunut tyttö meille kalakukkoa pöytään kantaa ja rokkaa tuo sekä rahkamaitoa riennättää — kysäseepä, saisiko olla sultshinoita. Saahan tietysti. Ja hauskoja syötäviä ovat sultshinat: vellillä voideltuja, paperin paksuisia taikinalevyjä kokoonkierrettyinä, ja hupaista on niitä syödäkin. Puraisee niin velli välistä tirskahtaa. Mukavaa on myös rokkakin. Märkää lientä, jossa on kalaa keitetty, suolaa sekaan hiukan heitetty ja lisänä se rasva, mikä kaloista keitettäissä on huvennut. Rahkamaito on maitoa, jossa on paksuja piimäkokkareita. Uunissa, kuuluvat sitä laittavan. — Voi on kovin suolaista. Satuimmepa näkemään, mitenkä jamssikan tyttö sitä "kirnusi". Saviruukussa puupalikalla kermaa vatkasi siksi kunnes sai sen voille. Sitte voin paljain kourin kokoon vanutti.
Pienoinen on Kiimaanvaaran kalmismaa. Kymmenkunta patsasta siellä vain seisoo, muutamat niistä uudenaikaisia, maalattuja venäläisiä vinoristejä. Kylällä kuuluu muuten olevankin uusi hautausmaa toisessa paikassa, mutta sinne ei ole vielä "pandu ei ni kedä".
Salolla.