Ken tahtoo nähdä oikein saloista saloa, kulkea kymmenin virstoin pilvenkorkuisten ikihonkain siimeksessä ja katsella kansan elämää tällaisen salon helmoissa, hän matkatkoon rajan taakse Venäjän Karjalaan. Siellä sitä vasta tuntee salolla olevansa sekä metsiä matkaillessaan että salolaisen savupirtissä levätessään.
Jos et pelkää vaivoja, joita tällaisilla matkoilla saa yltäkyllin kokea, jos olet karaistu helteessä hikoilemista, sateessa kastumista, uupumista, väsymistä, jopa joskus janoa ja nälkääkin vastaan, niin lähdeppä kanssani matkaamaan rajantakaisille saloille.
Lähdemmepä Kiimaanvaaran kylästä astumaan Pieningänkylän kautta Honkaniemeen. Ne muut taipaleet, mitä tähän asti olemme katkaisseet, eivät vielä oikein ole saloja suurien salojen rinnalla, vaikka eivät nekään lasten leikkilehtoja ole. Mutta tässä saamme potkaista 90 virstaa mitä synkintä taivalta. Neljäkymmentä virstaa kuuluu Pieninkään olevan ja siitä viisikymmentä Honkaniemeen. Otamme Kiimaanvaarasta saattomiehen, annamme osan tavaroista hänen kannettavakseen, osan kannamme itse ja niin lähdemme matkaan.
Ensiksi on meillä kulettavana viisivirstainen Karkiejärvi. Saattomies soutaa ja me perässä meloen häntä autamme. Sattuu olemaan tuima tuuli, joka vihaisena sivulta päin kimppuumme syöksähtelee ja Karkiejärvi, vaikkei senkään suurempi ole, on oikein karkialla päällä. Kohisten kulkevat sen lakkapää laineet. Toisinaan tulevat ne pienempinä hyökyinä purttamme puistelemaan, mutta toisinaan taas aika isoinakin vonkaleina vierivät viskaten vettä veneeseemme ja päällemme räiskyttäen.
Ei mitään hätää sentään ole. Lieksärvellä jos tällaisessa tuulessa oltaisiin, jo pian veneen nurin viskaisi, selittää oppaamme. Siellä ne käyvät ristilaineet, mutta tällä järvellä ne kaikki suoraan kulkevat.
Selältä pujottelemme kapean salmen kautta pienoiseen lahteen. Salmi on niin matala, että veneemme tarttuu pohjaan eikä lähde airoilla työntäenkään. Opas hyppää järveen, työntää perästä ja vene pääsee irti. Kastuivathan siinä karjalaismiehen karkeat hurstipöksyt polviin saakka, ja jalkineisiinkin vettä meni. Mutta pianhan housut kuivuvat, ja jalkineista vesi tuli yhtä väleen pois kuin se sisäänkin meni. Miehen jalassa näet vaan vaaterievut ja harvat virsut ovat. Mainiot jalkineet vetisillä matkoilla. Lahden perästä sukeltaudutaan pienoista jokea myöten tiheään koivuviitikkoon. Jonkun aikaa piileskellään siellä lehtojen ja pensaiden suojassa koukerrellen mutkikasta jokea myöten. Viimein vetäistään vene koivun alle rannan ruohostoon ja lähdetään taas reppu selässä tallustamaan.
Ja nyt se on edessämme salo, salo sellainen, jota emme koskaan ennen ole kulkeneet. Neljäkymmentä Pieninkään, viisikymmentä Honkaniemeen … On, on siinä taivalta, saa siinä tallukas toisenkin kerran kenttää polkaista.
Tasaista on maa Kiimaanvaaran ja Pieningän välillä. Ei ole vaaroja, ei vuoria, sileitä kankaita vaan ja jylhiä, kosteita korpia ja vetisiä soita ja rääsyisiä rämeitä. Ja niitä metsiä, mitkä täällä kasvavat! Emme mokomia ennen ole nähneet… Kumisevana pylvässalina kohoaa kankaiden hongisto, lakkapää latvoillaan taivasta tavoitellen. Synkissä korvissa taas satavuotiaat kuuset seisovat paksuina ja pelottavan pitkinä. Hiljainen, salaperäinen hämäryys vallitsee hongistossa. Kolkko, äänetön synkkyys huokuu tummasta, kosteasta kousikkokorvesta. Painostavalta tuntuu siellä kulkiessa, alakuloiseksi käy mieli ja jutut loppuvat… Mutta hongikossa nousee jalka niin kepeästi ja alakuloisuuskin poistun. Kuiva kangas kumahtelee tahdiksi, ja ikuiset hongat humisevat hiljaista säveltään.
Kenpä se omistaa nämä mahtavat metsät? Eipä hänellä taida puun puutetta olla, eikä tarvettakaan näytä olevan, ainakin, mitä näistä saloista voi päättää. Rauhassa saavat täällä puut kasvaa, vanhettua, tulla ikälopuksi ja lahonneina keikahtaa kumoon. Ja paljon niitä onkin maassa, kaatuneita vanhuksia, sortuneita nuoriakin. Joukottain niitä kellettää kankaalla, joukottain korvessakin kyhjöttää. Mikä on juurineen sortunut, mikä taas tyveltään poikki rätkähtänyt, jättäen terävät säleet kantoon törröttämään, mikä suorastaan, kaatumatta paikalleen lahonnut. Ja suuri on pystyyn kuivaneittenkin luku. On täällä kelohonkia, on huuhkaimen huhuntapuita. Muutamat niistä ovat kuin julman suuria jättiläisvitsaksia, tyvestä latvaan ja jokaisen oksankin latvaan hirveän kieroiksi kierrettyinä.
Kelpaa näillä saloilla metsäneläinten oleskella. On suota suden juosta, on kangasta karhun samota, on hiekkaisia kumpuja ketun kaapia ja mäyrän kaivella, on puroloita saukolle kalastuspaikoiksi, on kuusiakin oravan kapuilla. Ja eleleekin täällä niitä, metsäneläimiä. Itse korven kontiokaan ei kuulu niinkään harvinainen olevan. Olemmepa mekin vähällä hänen kanssaan juttuihin joutua.