Kapsutellaan muuatta kangasta myöten. Jutellaan juuri kontioista. Opas kertoo, että hän edellisviikolla kasella ollessaan kohtais kondiin. A koira yhtäkkiä alkaa erääseen pensaikkoon tuimasti ärhennellä. Hän kutsuu pois, a ei tule vaikk' kui kutsuis, ärhentelee vaan. Hän menee katsomaan: a sieltä kondii metsään hölkäyttää.
Ja useasta talosta on otso vastikään karjaa kaatanut…
Puhelemme ja astumme. Kuuluupa silloin äkkiä koiran ärhenteleminen kankaan toisesta laidasta.
— A kondii on, opas sanoo.
Astutaan kiireesti ja vetäistään kuustoista-kaliiperisen hanat vireeseen. Joka hetki odotamme näkevämme kontion hongikossa hölköttävän. Emme kuitenkaan mitään näe. Vaan eipä ole herra kaukana. Vastikään on tuossa kangasta kaappinut, tuossa muurahaispesää penkonut. — Tuoreet on jälet, opaskin selittelee. Äreänä koirakin niitä kaapii.
"Pedrojakin" on tällä salolla vielä runsaasti. Meidän edellämmekin on eräällä suolla polkua myöten emo vasikkansa kanssa kulkenut; jälet näkyvät.
Mutta huimasti niitä Karjalan miehet jahtailevat ja armotta surmaavat. Olipa muuan vuosi takaperin satoihin nouseva lauma haarasarvia kuskattu järven liukkaalle jäälle ja siellä koko uljas lauma nuijittu viimeiseen sorkkaan. Ei säästä karjalainen. Ottaa milloin annetaan ja on taas ilman kun ei saa.
Astutaan, astutaan, tallustetaan kangas ja suo ja korpi toisensa jälkeen. Tulee siitä eteemme pienoinen metsäniitty, jonka läpi vähäinen joki luikertelee. Niityn reunalla, kankaan kupeella on pienoinen, matala metsäsauna. Opas pysähtyy saunan eteen, kellauttaa kontin selästään maahan.
— Levätään vähän, on matka puolissa, sanoo.
— A levätään, levätään.