Päivän kuluessa käväisen Mustassamäessäkin, jossa hupaisen, vanhan isännän Lassi Savolaisen kanssa pian tarinat syntyvät. Tarjoaapa vieraalle kahvia ja syötävääkin — kahvit kyllä monessa muussakin paikassa tarjottiin. Talo on siisti ja hauskannäköinen. Lattialle levitetyt lehdet antavat miellyttävän hajun raittiiseen savupirtin ilmaan…

Seuraavana päivänä käyn Poikoinmäen naapurimökissä Simo Kainulaisen puheilla. Pienoinen puhelias vanha ukko asuu tyttärensä kanssa pienessä savupirtissä metsässä, Nilsiän rajoilla. Kertoo ukki ennen paremmassakin mökissä asuneensa, eläneensä rikkaan, kuulun Heikinmäen isäntänä, mutta hullutelleensa niin, että talon menetti ja joutui lopulta tähän ahertelemaan. — Vanhan ajan kaskenpoltosta juttelee Simo, että ei sitä ennen sellaisia lepiköitä poltettu kuin nyt, mentiin suureen metsään, vankkaan petäjikköön, pienemmät puut lyötiin maahan, mutta isot petäjät pykällettiin, jotta jäivät patviksi. Isoja koivuja myös heitettiin patvina kuivamaan. Kevättalvella kaadettiin kaski ja vasta toisena kesänä poltettiin ja kolmantena kesänä revittiin ja kylvettiin.

Jos Heikinmäki oli ennen ollut mokoma talo, niin mointa mokomampi oli sitäkin ennen ollut kuuluisan sissipäällikön Tiaisen talo Tiilikanjärven rannalla Sotkamon rajalla. Olipa silloin sodanaikana talossa kerran elätetty 300 sotamiestä pyhänseutu, ja vielä oli talossa ollut ruokaa evästää 30 miestä maanantaiaamuna rovioon (= kaskimaata rovitsemaan). Sotkamon sydämessä oli talolla ollut laajat niittymaat. Nyt ei Tiaisten talosta Tiilikan rannalla ole enään kuin sijat jälellä. Paikkaa kutsutaan Tiilikanautioksi.

Rautavaaran kirkolta Saarimäkeen ja siitä Nurmeksen Savikylään. Matka kirkonkylän ja Saarimäen välillä yksitoikkoista karua kangasta ja suota ja suoniittyjä. Mutta Saarimäestä alkaen kohoaa maa korkeiksi vaaroiksi, jopa paikoin käy jylhäksi louhikkoiseksi vuoristoksi. Enpä ole ennen moista seutua rataspeleillä ajanut. Tie kiertelee ja mutkistelee kukkulain rinteillä ja kupeilla, nousee jyrkännettä ylös, syöksyy toista alas, kulkee väliin louhikkoisen kallion lakea. Enkä semmoista vauhtia toista kertaa koko matkalla ajanut, en paremmallakaan hevosella. Isäntä itse oli kyytimiehenä — vaikka muuten oli tavallista, että matka silloin joutui huonoimmin kun isäntä oli kyytipoikana —, ja hurjaksi ajajaksi tunnettu. Laukkaa hän laski sekä myötä- että vastamäet. Vastamäkeä lähetessä jo etäältä pani laukan käyntiin ja sitä kyytiä painatti päälle asti. Se menee sitten niin helposti, kun ottaa vauhtia, selitti isäntä. Ei kahtakaan tuntia viivytty tuolla 22 kilometrisellä, mitä pahimmalla taipaleella.

Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.

Nurmeksen Savikylä on iso varakkaannäköinen kylä, talot kahden puolen mutkittelevaa tietä. Isompi, mahtavampi, kerrassaan varakkaan Pohjanmaan jokilaaksokylää muistuttava on Kurkunpään kylä Nurmeksesta Sotkamoon vievän tien varrella. Kylän keskellä on pieni Karhunpään järvi ja sen lävitse Pieliseen laskeva joki, ympärillä hyvin viljellyt pellot. Talot ovat melkein järjestään uudenaikaisia, hyvästi rakennettuja. Seutua katsellessa ei uskoisi köyhässä karussa Pohjois-Karjalassa olevansakaan.

Haapakylässä viivähdän hetkisen Välijoen savupirtissä. Uunissa on vasta ollut tuli, jonka takia pirtissä on raitis, miellyttävä ilma. Itse pirtin vanhanaikainen sisustuskin on huvittava, penkkeineen, pöytineen, seinäkoppolineen ja ennen kaikkia monine orsineen. Siinä patalaudat, haahlaorret, päreorret, tupakkaorret, heinänkuivuuorret, ainespuiden kuivuuorret ja lankaorret. Ja talon puhelias emäntä on valmis kertomaan ja selittelemään, mitä pyydetään. Viepä vielä katsomaan uutta, komeahkoa vesikatossa olevaa asuinrakennuksen teelmästä pihamaalla. Sanoo siihen tulevan oikein paneelikatot ja rossisillat.

Varakasta, hyvinvoipaa, hyvin asuttua on Valtimon Haapakyläkin. Mutta siitä matkatessa Sotkamoa kohden, lähetessä Maanselkää, vedenjakajaa käy maa karummaksi, harvaanasutuksi, köyhähköksi. 28 km:n matkalla Punkarin majatalosta Saviahoon Sotkamossa ei suuria kyliä sivuuteta, yksinäisiä, vähäpätöisiä, vanhanaikaisia taloja vain, joiden asukkaat siellä salon sydämessä hiljakseen omia aikojaan elelevät. Ja Saviahosta Juurikkalahteen Kiantojärven rannalla, 16 km:n matka on soita, kankaita, jylhiä kallioita. Pari pientä mökkiä ja muuan talo koko matkalla. Juurikkalahdesta eteenpäin on maa jo asutumpaa, Vuokatin lähistöllä näkee jo vankkojakin taloja.

Tervaa ne Sotkamon ukot vieläkin polttelevat. Pari tervahautaa tapaan tien varrella. Toista Hongikon talon luona, Juurikkalahden seutuvilla, paraillaan ladotaan, toinen Vuokatin juurella viimeisiään kytee. Mutta eivät ole enää suuria ne tämänaikaiset tervahaudat. Noin 20 syltä niihin tervaksia ladotaan. Ennen ne kuuluivat yhteen hautaan kasanneen 60-70:kin syltä. Eivätkä ne enää kuulu viitsivän tervojaan itse Ouluun asti soutaa, joko Kajaniin myyvät tai vievät Vaalaan, ja sieltä eri miehet Ouluun soutavat. Järvillä, missä pikku höyryt liikkuvat, kuten Nuasselällä, kiinnittävät pitkän tervaveneensä laivaan ja siinä huoletta huristavat, että vaahto kokassa kohisee.

Sotkamosta jälleen Valtimon ja Karhunpään kautta Nurmekseen ja taas toista tietä pohjoista kohden Mujejärven kylään Kuhmon rajoilla. Huomaan taikamaille joutuneeni ja karhumiesten maahan. Majatalon isäntä, 60-vuotias vankka mies, Pekka Pulkkinen on aikoinaan karhuja kellistellyt, on ollut kahdentoista karhun tapossa, onpa jonkun yksinäänkin nutistanut. Muutaman karhun sanoi kirveellä tappaneensa. Pesänsuun yläpuolelle vaan oli kirves kädessä käynyt vahtimaan, ja kun kontio rupesi pesästä ulos työntymään, niin siihen oli otsaan kirveellä täyttä terää pudottanut. Ja siihen se jäi karhu, kellistyi. Pekan isä oli myös ollut mainio karhumies ja lisäksi tietäjä ja isänsä oli ollut vielä mainiompi. Jos se oli tahtonut nostaa karhun jonkun päälle, "niin tot karhu hätyytti, vaik uunil". Eikä ne vanhat miehet karhua säikkyneet, niillä näet oli ollut "karhunsyöntä" pienessä viinapullossa. Sitä ryypättiin ja sillä vaatteita siveltiin, kun kontion kimppuun käytiin. Eikä karhu silloin purrut. Jos se kuitenkin oli päälle yllätellyt, olivat sanoneet: "yhet maat, eri evväät, elä evväilläsi!" Ja kun heillä oli ollut pyssy pilauksissa, niin herhiläisiä olivat kivellä polttaneet ja siitä kypeniä panneet ruutiin. Sitten oli pyssy taas kyllä sattunut. — —