Lemusta vaeltelen metsäpolkuja Koljaan, Kyyröön ja Haapalahteen, josta maantietä myöten kauniiden seutujen kautta Ahveniseen. Siitä laivalla Pielisjokea alas Enon kirkonkylään.
Käväisen taas hiukan Kontiolahden puolella. Kuljen metsän poikki salotaloitse Kontiolahden maantielle ja sitten sitä myöten Jakokosken isohkoon kylään, siitä paritaloiseen Uiloon ja Pielisjoen rannalle Paiholaan, isoon Lukkarisen taloon. Ja sieltä laivalla jokea ylös Jakokoskelle, josta jalkaisin korkealle Mönninvaaralle ja Enon Sarvinkiin.
Sarvingissa kulkee maantie pitkän matkan entisen Sarvinginjärven pohjaa, joka nyt rehevänä heinäniittynä sarvinkilaisia hyödyttää. Aika julman uoman on järvi laskiessaan hiekkakankaaseen kaivanut. Jyrkkinä penkereinä kohoavat kuilun kuusikkoa, männikköä kasvavat reunat. On siinä varmaankin ollut jyry ja pauhu, kun siitä vesi on valtoinaan koskena kohisten Pielisjokeen rientänyt. — Hauskan äkkimutkan kiepauttaen sujahtaa maantie alas kuiluun ja entiselle järven pohjalle. — Sarvingista ajan takaisin Enon kirkolle.
Enosta käännän tieni Ilomantsiin päin ja joudun Kuismanvaaraan, jossa useampia taloja. Juoksaisen vaarojen takana puolen peninkulman päässä Luhtapohjassa. Korkealla vaaraisella maalla on siellä joukko taloja, yksi tällä vaaralla, toinen tuolla, kolmas siellä. Muutamalle vaaralle on neljä asumusta lähekkäin asettunut. Joku mökkiläinen elelee pienessä savutuvassa. Toinen mökkiläinen on pistekodan patamökikseen pystyttänyt.
Ilomantsissa.
Saavun Ilomantsin Lylyvaaraan. Siinä 4-5 taloa lähekkäin, etempänä ympärillä toisia vaaroja, toisia taloja. Kirvesvaarat ja muut.
Ja taaskin saloja samoilemaan, kuulua Koiteretta kohden. Kauniin
Koitajoen, "Koian" yli soudan Lylykosken lauttauspaikassa ja siitä
eteenpäin kapsutan kumisevan kankaan tasaista tietä Huhuksen kylän
Tahvanaisten taloihin ja Koitereen rannan Kuivalaiseen.
— Voi, veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä kuin et ole Koiderta nähnyt, sanoo Ahlqvist, ja totta hän puhun. Eipä saunojen nuuskijakaan voi olla ihastumatta, kun kirkkaana päivänä päkähtää männiköstä ruohoiselle rannalle, ja eteen avautuu päiväpaisteessa välkkyvä siintävä selkä, jossa saaria niin paljon, niin paljon, pienistä kallionnokkareista alkaen suuriin metsäisiin pikku mantereisiin saakka. Tuossa parimäntyinen nokkare, tuossa pensastoinen kaistale, tuossa pari rinnakkain, tuossa kolme vierekkäin, tuolla suuri metsäinen, nuokkuvakoivuinen emo, ympärillään pieniä vallattomannäköisiä poikasia koukkuhonkineen ja kainoja tyttösiä lehtevine koivuineen, tuolla korkeakallioinen nyppylä, tuolla kalliorantainen kappale, tuolla tuollainen … ja tuolla … tuolla … tuolla… Mene ja lue taivaan tähdet! Pohjoisessa yhtyvät saaret ja järven pinta taivaan sineen, mutta luoteisessa pilkottaa Kivivaaran kylä ja lännessä lähempänä lahdelman takana kumottaa kuulun runolaulajan Puhakan kotitalo Liepala, sama talo, johon Ahlqvist ennen muinoin tuli "muuanna elokuun iltana kotvasen hämärässä" ja sitten sillalla pehmeillä heinillä maatessaan kauniin satunsa Suometar-neidosta uneksui.
Huhuksesta saan soutajan ja lähdemme lipottelemaan "Koierta" myöten Piilovaaraan ja Kontiovaaraan. Pujottelemme salmesta salmeen, soutelemme saaren ja saaren sivutse. Saarilla koivut niin tutusti nyökkäävät ja vakavat hongat ystävällisesti viittaavat. Kovin ihailen minäkin, minäkin vaivainen salojen polkija, jolla laukussa on vain saunankiukaiden kuvia ja riihien parsijärjestyksiä…
Kontiovaara on Koitereen itärannalla, pienoisessa petäjikköaukossa pienoisen lahdelman pohjukassa. Tiheän pimeän hongikon läpi vie polku rannasta taloon. Täällä se on Eljaksen aikoina, Lönnrotin päivinä elänyt toinen suuri laulaja, Maamme-kirjassakin mainittu Mateli Kuivalainen. Onpa talossa vielä vanha pirtti, nokinen savutupa, jossa Mateli on elänyt, jonka harjan alla laulujaan sommitellut ja loitsujaan laskenut. Mateli näet on ollut mahtava loitsijakin. On ollut "sellainen noita, jotta on pannut kiärmeen tulipakkulat suussa luokkii lyyen kulkemaan ja jouvuttamaan Syväyksen varrelle Särkkään Penttiselle, joka oli toinen noita". — Monissa lähteissä kuuluu vielä olevan väännettyjä "vihtapantoja", jotka lienevät "Matelin kummennoksii". Ja oli niillä paholaisilla ollut Matelin aikana talossa asiaa. Nykyisen isännän äiti oli näet kerran pannut pihalle maata ja nukkunut. Olivatpa tulleet riitelemään, jotta "kolmekymmentä vuotta olemme tästä tietä pitäneet ja sie siihen nyt peäs panit!" Silloin eukko oli "siunuustellut", jotta "kyllä tästä tie katkiaa", jotta "että työ tästä rahtii piä!"