Astumme alas ja polkumme käy hetkisen Selkosen juurella päilyvän, kapean, kirkasvetisen Vuolomajärven rantaa. Etäämpää kuuluu kosken kohina. Mokki sanoo siellä olevan uljaan kosken, jossa Vuoloman vesi syöksyy alas. Mutta emmepä katsomaan ehdi, pitkä matka on vielä kylään.
Puolimatkassa taas levähdetään, istahdetaan vähän aikaa kirkkaan Kivijärven rannalla ja syödään Mokin emännän voita leipää sekä järvestä lipillä vettä päälle litkastaan.
Ja matkaan. Heittäyy siitä taas jo polkukin tasaisemmaksi ja maltillisemmaksi. Ei se enää meitä vaaroille viekottele eikä harjanteille houkuttele, kulettelee vaan tasaisia kankaita myöten taikka järven rantoja kierrättelee taikka suon yli viskaa. Viepä se meidät muutamakseen koko leveän metsäpuron luo ja kääntää puron poikkiteloin eteemme.
Pitkospuita myöten on polku siitä yli yrittänyt, mutta ei ole päässyt, puroon on läkähtynyt. Autamme ylös ja itsekin pääsemme ylitse.
Levähdämme toisen kerran taas järven rannalla, emme niin paljon väsymyksestä, mutta tavan vuoksi. Kuuluu paikka tavallinen levähdyssija olevan Pieningästä Honkaniemeen kulettaessa. Kymmenen virstaa sanoo Mokki tästä kylään luettavan.
— Väleenhän tuo juoksuistaan, tuumimme viimeiselle taipaleelle nakkautuessamme.
Mutta eipäs vain niinkään väleen!
Polku, joka tähän asti on kovalla kiireellä kylää kohti riennättänyt, heittää kylää lähetessään kiireet sikseen ja rupeaa taas vaaroilla hyppelehtämään ja notkoissa puikkelehtamaan. Ja mene ja tee sinä samoin! Sen joka oikkua seuraa, sen joka mutkaan myönny, joka koukkuun käänny, nouse vaaralle kun kehottaa, laskeu alas kun sekin laskeuu…
On jo iltamyöhänen, kun polku meidät metsästä Honkaniemen järven rantamalle pujauttaa.
— No, siinähän se on nyt sekin taipale tallattu, kohtahan ollaan kylässä!