Hyväsen aikaa huhuiltuamme tulee viimein ehättäjä ja me pääsemme kylään, jossa saamme varakkaammassa talossa. Mokin talossa, yötä ollaksemme. Hauska onkin näiden ystävällisten ihmisten seurassa yökausi viettää. Isäntä on puhelias ja emäntä eritenkin puhelias ja toimelias. Hän heti "kohvit" keittää, piiraat paistaa, laittaa "sultshinat" ja muut. Ja aamulla kun matkaan taas lähdemme, hän laittaa evääksi paksun karjalaisleivän, jonka keskelle on suppilon leikannut ja siihen leivänkuori-kannen alle voita peittänyt.
Ja sitten taas taipaleelle ja uuden saattomiehen keralla. Kiimaanvaaran mies näet kääntyy Pieningasta takaisin ja täältä saamme itse Mokki-ukon, nuoren, reippaan karjalaisen reppuamme kantamaan.
Taas on ensin järvi kulettavana, parivirstainen kuten toinenkin Pieninkajärvi, jonka yli meidät eilen kylään ehätettiin. Salmen kautta ovat toistensa yhteydessä.
Ja nyt se alkaa vaarainen vaellusmatka. Kun toiselta vaaralta astut alas, kiipeä heti toiselle ja kun siitä pääset, kohoa kolmannelle ja sitten taas nouse neljännelle. Ja niin matkaa toisen tien nousten, toisen alas painuen. Eikä se ole leikintekoa vaaralle nousu, kinttujen kestävyyttä siinä kysytään. Samoin alas tulokaan ei liioin helppoa ole. Kyllähän sitä alas helpostikin ja joutuin pääsisi, varsinkin jyrkältä vaaralta, antais näet luistaa vain. Mutta täytyyhän sitä omaksi turvallisuudekseen koettaa siivosti kulkea eikä liiaksi kiirehtiä.
Koko korkealle ne muutamat vaarat meidät kohottavat, mutta Selkonen se vie voiton kaikista muista siinä suhteessa. Kiipeämme sen laelle, korkeimmalle nyppylälle. Ja sieltä se maailman avaruus silmäin eteen aukenee. Näet siinä yht'aikaa semmoisen kappaleen Karjalaa, ett'et varmaan moista ole ennen nähnyt. On, on siinä nyt honkaista kangasta ja kuusista korpea, on vuorta ja vaaraa, on kalliota, kumpua ja mäkeä, on tasaistakin tannerta, suota ja rämettä, on hiukan järveäkin sinipilkuiksi siroteltu sinne tänne vaarain väliin.
Matalampia ovat kaikki muut vaarat, mutta on joukossa korkeitakin. Idän alla taivaanrannalla, toisten vaarojen takana kohoaa vaara muita muhkeampi. Honkavaara kuuluu olevan, ja sen juurella on matkamme päämäärä, Honkaniemen kylä. Loistaa sieltä Honkavaaran rinteiltä muutamia pienoisia vaaleanvihreitä pälviä, ruishalmeita sanoo Mokki niiden olevan. Ja neljäkymmentä virstaa on vielä Honkaniemeen.
On siinä kappale Karjalaa, oikein honkaista Karjalaa. Siinä petäjää ja hiukan kuustakin pojalle ja pojanpojallekin, siinä vaaran vierteitä kasketa ja notkoja muuten muokata. Suuret ovat suotkin kääkkyrämäntyineen ja kuikeloine kuusineen. Olisipa niitä Pohjanmaan ukko viljelemässä, jo niissä kaura kasvaisi ja ruis rehottaisi, kerran heinäkin heilimöisi.
Mutta rauhassa saavat olla vaarain vierteet kaskeajilta, rauhan saavat notkotkin peltomiehen kuokalta, ja vielä suloisemmassa rauhassa saavat suot uinua Karjalan salomailla. Ei käsitä Karjalan ukko, että kurja, liejuinen, rääsyinen, rahkaa työntävä, kanervaa kasvava suo voisi viljaa tuottaa.
Kenpä tään kaiken kerran viljelykseen saattanee? Milloin Karjalan salomaiden rikkaudet astuvat maailman markkinoille salojen köyhälle kansalle parempaa toimeentuloa tavottelemaan?
Kunpa se salojen köyhä kansa sitten itse omistaisikin salojensa rikkaudet…