"Voi ilokukkaset itvomaisellani ihaloih syntysih innon loajitella."
Kun lapsi näin saa "perinnön" mukaansa, ei hänen ole sitten niin ikävä täältä lähteä. — Obraza pannaan vainajalle käsien varaan rinnalle. Sitä "suulassutah" kirkossa — kun vainaja sinne kannetaan — ja kalmismaalla se otetaan ja isketään hautapatsaaseen. Hopeata, esim, hopearistiä, ei saa panna arkkuun. Jos niin tehdään, ei kuollutta "moa suvaitse". Hänellä ei ole maassa sijaa eikä taivaassa, vaan hänen pitää rauhatonna huojua ja kulkea siksi kunnes hopea otetaan arkusta pois. — Peitoksi pannaan vainajalle valkea katevaate.
Ennen oli kyllä vanhoilla tapana kerätä talteen kaikki hiukset, jotka päätä sukiessa irtautuivat, sekä partajouhet, ja kaikki pantiin kasnah[kassaan]. Vanhat mummot säilyttelivät hiuksiaan lippaassa valkeassa värtsissä. [Hiukset ovat muuten vaarallisia säilytettäviä ja hoideltavia. Jos hiiri saa niitä pesäänsä, tulee niiden omistaja niin kivuloiseksi, ettei näe enää tervettä päivää; jos hiuksia joutuu järveen ja kala saa suuhunsa, koituu siitä semmoinen tuska omistajan vatsaan, että pitää koukerrella aivan kuin mato. Vaivasta ei pääse ennenkuin kala on joutunut hengiltä. Jos taas tuuli saa hiuksia lennätetyksi huojuvaan puuhun, tulee hiuksien omistajan mieli häilyväksi ja rauhattomaksi. Sentähden on parasta polttaa irtautuvat hiukset]. Sieltä ne pantiin mummolle arkkuun pielukseen pään alle, jotta tulisi kaikki matkaan eikä mitään jäisi maan päälle. Kuolleen partaa ei toki pidä ajaa enempää kuin elävänkään, sillä "se on yhennäköni, jos peän leikkoa, kun partajouhet leikkoa".
Omaiset varovat, etteivät vaatteetkaan pääse kuollutta koskettamaan. Jos kyynel putoaisi arkkuun, tulisivat itkijän silmät kipeiksi, niin kipeiksi, etteivät parantuisi, vaikka kävisi Tuli-Lapin tietäjissä. [Sieltä ne ovat Tuli-Lapista, missä Lappi elää, kaikki tiedot. Lappi kun on niin läpi-tulini tietäjä, niin siitä se on nimikin tullut, Tuli-Lappi. Se joka asian tietää, niin ettei ole päälle pääsijää, on läpitulinen tietäjä. Mironain Makarie oli käynyt Tuli-Lapissa]. Samoin tapahtuisi, jos kyyneleitä kirvottelisi arkun lastuille. Jos taas jonkun hiuksia joutuisi kuolleen arkkuun, rupeaisi siitä niiden omistaja kitumaan ja lopulta menisi auttamattomasti manalle koko ihminen.
Vainajan ylle arkkuun vältetään panna vierasta vaatetta taikka semmoista, mistä ei ole maksua suoritettu. Jos niin tekisi, joutuisi vainaja aina olemaan alatshi[alasti] tulevassa elämässä. Eikä niitä jälkeenpäin voi enää "maksaa" millään hinnalla. Niinpä pitääkin jo eläessään koettaa säästää sen verran, että voi omin varoin päästä hautaan.
Jos taas tahtoo tehdä toiselle pahaa, saattaa häneltä varastaa esineen, millä hän on vasta "työjellyn" (työskennellyt), niin että se vielä käden kosketuksilta on hikinen ja lämmin, ja sen työntää salaa arkkuun. Tällöin katoaa esineen omistajalta onni ja menestys. Mutta jos esinettä on ehtinyt jo "ves' lyyvä, vihma vikoa", ei sen avulla enää saata toiselta onnea riistää.
Jos sattuu paraillaan olemaan jokin kulkutauti liikkeellä, esimerkiksi "moru", ja on "tautihisia" talossa, otetaan suoloja, pyyhitään niillä sairaan kipeitä kohtia ja sanellaan
"Mäne alle kynnyshirren, alle kauhien katajan, tuonne kalman karsinah, manalaisen moaemäh!"
Sitten suolat, tautisuolat, sekä sairaan sijalta otettuja rikkoja pannaan valkeassa vaaterievussa arkkuun kuolleen vasemman kantapään alle ja sanotaan samat sanat kuin suoloilla pyyhittäessäkin. Näin tauti "porotetah" pois talosta kalman karsinaan, manalaisen maaemään. Jos taas joku kuolee "kulkijah tautih", haudataan hänet semmoisenaan, vaatteineen kaikkineen, ja niin kuolee se tautikin.
Pesijöille ja arkun tekijöille annetaan palkkioksi minkä niitäkin, sen mukaan mitä kukin haluaa: vaatetta, ruokaa taikkapa rahaakin. Pesijän palkka on maksettava, ennenkuin ruumis on ehtinyt kuivua pesun jäleltä. Sen perästä ei sitä enää saata suorittaa, silloin on se jo niin kallis, ettei sitä saata maksaa millään. Arkun laatijoita ja pesijöitä talossa syötetään ja juotetaan ja lopuksi sanellaan spassipot[kiitokset] itkuvirsin: