Sitten 1870 myi Bergh koko lehmikarjansa huutokaupalla ja muutti kappalaiseksi Pudasjärvelle, jossa jo seuraavana vuonna kuoli.
Hyvin muistaa vielä vanha Kolari "Pärki-pappinsa", vaatimattoman miehen, joka "oli hyvin kousi mies eikä mikää herra… eikä kantanut löönääkään monelta".
Ja tämä on parhaita tunnustuksia, mitä lapinukko saattaa virkamiehestään antaa. Mutta vielä parempi olisi, jos hän voisi tähän lisätä:
— Ja sitten hänellä vielä oli Pyhä Henki.
Vanhoja koulumestareita
Tavaton työmaa oli punakantisessa aapeluksessa Lapinkorven kansallakin. Raskaan nuottaveneen soutaminen, riihenpuinti ja porometsässä hiihtäminen oli monelle kiveliön kasvatille kymmentä kertaa helpompaa kuin aapiskoukeroiden oppiminen. Sitkeimpienkin tervasjuurakoiden särkeminen tapahtui paljon keveämmin kuin tyhmännäköisen aapiskukon munittaminen. Juurakoista selviytyi otsan hiellä sekä höyryävillä hartioilla, mutta kukkoa ei aina saanut munimaan hiellä eikä tuskallakaan. Satojen poromerkkien pykälien, pistelten ja linnunvarpaiden tunteminen oli monin verroin helpompaa kuin aapisen parinkymmenen koukeron muistaminen; villin porolauman kokoaminen heittämällä suopungin laukkaavan härän sarviin taikka tolvaavan nulpon takakoparaan kävi kuin kirpanlyönti mutta koota sanoja aapeluksen mustista sarvipäistä oli monelle niin tylsää työtä, että kirjan näkeminenkin jo kammotti. Mutta pelottava pappi juroi kirkolla kuin painajainen, pitäen kamalia lukukinkereitään joka vuosi, ja sitten vielä oli kiusana hirveä rippikoulu, jota ilman ei saanut edes seurata Jumalan käskyä: "Lisääntykööt ja täyttäkäät maa!" Sillä "sitä varten se rippikoulu käyvhänkin, jotta jouvuthan Jumalan käskyjä täyttämhän". Niinpä piti kiveliön kansankin oppia täyttämään Jumalan käskyjä oikeassa järjestyksessä, ja metsien pirteissä tapahtuivat aapisen ääressä samat paukkaamiset, joita jo satoja vuosia oli toimitettu sadoissa, tuhansissa kodeissa.
Kotihan oli vanhankansan ensimmäinen ja ainoa koulu, jossa muun taidon ja tiedon ohella annettiin aapistaitokin. Siellähän vanhaan tapaan
"Isä ennen iitä neuvoi, äätä äitini opetti."
Kuuden, seitsemän, kahdeksan vuotisena työnnettiin aapinen "sikiön" kouraan. Isä ja äiti taikka talon vanha ämmi olivat mestareina, monesti myös vanhemmat veljet ja sisaret. Vitsa oli usein uhkaamassa halutonta ja raskasoppista vekaraa, toisinaan taas kukon munima "sokkeripala" taikka vehnäpalanen houkuttelemassa. Monta kertaa saivat vanhemmat päivitellä työläälle lukumiehelle: "Pakana sinusta tulee, kun et sie koskaan lue… Et vielä tuntis iitäkää, vaikka keppi käessä vasthan tulis." Saattoi sellainen vastahakoinen "pakananalku" viimein etsiä kirjansa jostakin uuninsopperosta ja ruveta tunnustelemaan: "Mikä se sitten on tuo pöyryäpää-puustain tuolla kirjan rämmeen laijalla?" — "Koo se on koo! Se on niinkuin Salmen ämmin piippu", piti silloin opastajan osata neuvoa. Joskus oli lukumiehellä päiväksi "läksy kirjasta ja verkosta": piti niin ja niin monta kalvoskertaa kutoa verkkoa sekä oppia kirjasta ulkoa määrätty kappale. Mutta monta kertaa siinä tukkahamara heilahti, ennenkuin aapinenkaan oli nuoressa päässä, mitä sitten vielä kun piti päntätä "pitkä kirja", jossa kaiken muun kamalan lisäksi oli "peesalmit ja athaanaasius". Vanhempien lasten paukatessa aapista ja katkismusta useasti nuoremmat jo oppivat monet luvut ulkoa, vaikkeivät "iitä tuntenhet". Ja niin polvi polvelta jatkui kirjanoppineisuus Lapinkorvessakin.
Mutta syrjäisillä seuduilla ja kaukaisilla perukoilla, joista vain kerran, pari vuodessa jouduttiin kirkollakaan käymään, tahtoi aapistyöskentely jäädä aivan sivuansioksi. I:n saattoi isä juuri osata ja äiti ä:n tuntea, mutta miten niistä sitten saatiin koko puhdasta jumalansanaa, joka sentään oli "kuin tikkatienä taivhashen", se kävi jo monelle ylivoimaiseksi. Jotkut saattoivat kyllä "lukia mäykyttää Uutta Testamenttiakin, mutta jos pari sanaa lukivat oikein, niin jo kolmas meni väärin". Toiset taas "lukivat kuin tuohta reppiin, eivätkä ollenkaan ottanhet prikuista vaaria".